Äiti nostetaan edelleen helposti jalustalle. Näinköhän kuitenkaan ihan tavallinen nainen muuttuu heti äidiksi tultuaan läpeensä hyväksi ja äitiyden kirkastamaksi ihmiseksi? Vau.fi:n bloggari, vuoden alussa esikoisensa saanut Anu Korpinen pohtii äidinrakkauden olemusta.

Viimeksi päivitetty 15.7.2015

Anu Korpinen on äiti, joka vasta opettelee vanhemmuutta. Vauva-arjen keskellä hän kirjoittaa, ja miettii mielellään elämän merkillisyyksiä. Pieni poika syntyi vuoden alussa, ja ihmeteltävää on riittänyt siitä asti. Netissä tuoreet äidit jakavat innokkaasti äitimeemejä ja mietelauseita joissa ylistetään äitiyden onnea ja äidinrakkautta. Pitkän raskauden piina ja synnytyksen marttyyrintuskat ovat mielissämme kirkastaneet äidinrakkauden valkohehkuiseksi voimaksi. Äidinrakkaus on miltei pyhää ja puhdasta, kaikki esteet voittavaa ja täydellistä. Usein minäkin tunnen ylitsevuotavaa onnellisuutta äitiydestäni, pientä avutonta nyyttiä on niin helppo rakastaa.


 

 


Joskus minun on kuitenkin vaikea tunnistaa itsessäni tuota äidinrakkauden suorastaan pyhimysmäistä olotilaa. Pelkkä äidiksi tulo ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä. Vaikka suhde lapseeni on voimakkaiden vaistojen ohjaama, siihen sekoittuu paljon samoja inhimillisiä ja vähemmän yleviä tunteita kuin muihinkin ihmissuhteisiini.

Katsokaa, mitä minä olen saanut aikaan!

Ensimmäinen ja parhaiten ymmärrettävä lapseeni liittyvä tunne, on tavaton ylpeys. Ja se on nimenomaan ylpeyttä omasta saavutuksesta. Olen vihdoinkin tehnyt elämälläni jotain merkittävää! Kannoin lastani yhdeksän pitkää kuukautta. Hän on kasvanut minussa ja minä hänet synnytin. Voisin helposti kuvitella että hän on minun luomukseni, pieni täydellinen nukke jonka voi pukea ihaniin vaatteisiin ja jota voin esitellä kuin elämäni tärkeintä saavutusta. Katsokaa, mitä minä olen saanut aikaan! Lapsi on mukava ottaa mukaan kaikkialle, niin että tuntemattomat kadullakin ymmärtävät että en ole vain mikä tahansa naikkonen vaan äiti. Ymmärrän nyt elämästä kaiken oleellisen ”kun minulla on omia lapsia.”

Lapsen syntymä on yksi elämän suurista siirtymävaiheista, joten annan itseni olla ylpeä vanhemmuudestani. En kuitenkaan synnyttänyt lasta paikkaamaan elämäni pettymyksiä. Lapsi ei ole statussymboli eikä näyttelyesine. Hän ei myöskään ole minun henkilökohtainen saavutukseni, vaan lukemattomien sukupolvien summa. Osa sitä samaa luomistyötä jota miljoonat olennot ympärilläni jatkavat joka hetki.

Lapseni on ihme ja lahja joka on annettu juuri minulle. Hän ehkä antaa minun elämälleni merkityksen, mutta hänen tärkein tehtävänsä on joskus löytää merkitys omalle elämälleen.

Vähintään presidentti tulee tuosta pojasta

Toinen asia joka varjostaa äidinrakkauttani ovat lapseeni kohdistuvat toiveet ja odotukset. Kuvittelen mielessäni, miten lapseni kasvaa ja millainen ihminen hänestä tulee. Hän on varmasti rohkeampi kuin minä, eikä ollenkaan ujo. Hän saa vielä paljon ystäviä.

Olen mielessäni haaveillut lapseni koulumenestyksestä ja lahjakkuudesta. Uskon vakaasti että poika pärjää koulussa paremmin kuin äitinsä. Hän pääsee vielä yliopistoon ja ehkä väittelee tohtoriksi. Vähintäänkin presidentti tulee tuosta pojasta, tai ehkä kuuluisa tiedemies.

Ymmärrän hyvin nopeasti että pieni, lattialla ryömimistä harjoitteleva ihmistaimi ei voi mitenkään täyttää kaikkia niitä toiveita joita hänen äitinsä tulevaisuudesta maalaa. En usko että minustakaan kasvoi sellainen ihminen kuin vanhempani toivoivat. Ehkä pojasta tulee samanlainen haihattelija kuin äidistään, ei se penaalin terävin kynä? Ehkä hänkin lopulta ajelehtii hiukan tuuliajolla elämän aallokossa?

Tunnen syyllisyyttä haaveistani ja toiveistani. Jos ne eivät toteudukaan, petynkö minä lapseeni? Olenko jo nyt huono äiti? 

Kaikki unelmat eivät täyty

Jokainen vanhempi toivoo lapselleen mahdollisimman hyvän elämän. Kaikki unelmat eivät täyty, enkä minä voi ohjailla lapseni elämää haluamaani suuntaan, saatan vain toivoa ja tukea. Hän joutuu kohtaamaa samoja vaikeuksia kuin minäkin. Annan itselleni luvan haaveilla ja unelmoida tulevaisuudesta. Lapseni on vasta puolivuotias, mutta jo nyt hän on ihanampi, fiksumpi, kauniimpi ja täydellisempi kuin koskaan olisin osannut toivoa. Elämän pettymyksistä me selviämme yhdessä.

Kolmanneksi tulee omistushalu ja mustasukkaisuus. Haluan olla lapseni elämän keskipiste ja tärkein ihminen. Vauva-aikana kukaan tuskin on lapselle niin tärkeä kuin oma äiti, mutta silti olen jo ehtinyt tuntea mustasukkaisuuden pistoja. Miksi vauvan ensimmäinen hymy ei ollut osoitettu minulle? Miksi isän sylissä on helpompi nukahtaa? Onko mummu minua mukavampi?

Pojan tulee rakastaa äitiään yli kaiken!

Mitä tapahtuukaan sitten kun poika tulee teini-ikään. Hirviöäiti minussa nostaa päätään. En halua että kukaan ikinä vie lasta minulta. Pojan tulee rakastaa äitiään yli kaiken. Mielessäni näen miten hän asuu kotona vielä keski-ikää lähestyessään ja auttelee koti-askareissa. Me olemme ikuisesti yhdessä! Hetkinen… Jotain ehkä täytyy muuttaa, etten kasvata lapsestani Norman Batesia.

Vakuutan itselleni, että se rakkaus ja huomio jonka lapseni antaa muille ihmisille, ei ole minulta pois. Hän ansaitsee ympärilleen kaikki ihanat ihmiset ja heidän huolenpitonsa. Isovanhemmat, sukulaiset, ystävät, ovat kaikki yhtä tärkeitä lapsen kasvaessa kohti aikuisuutta. Äidinrakkaus saattaa olla maailman tärkein ja ihanin asia, mutta yksinään sekään ei riitä.

Mitä mieltä olet artikkelista?