En osaa olla kovin huolissani lasteni kaatuiluista ja keinusta putoamisista, mutta minullakin on omat pelkoni. Vesi ja liikenne ovat vaaranpaikkoja, joiden äärellä en tingi turvallisuudesta.

Julkaistu 11.6.2018   -   Päivitetty 12.6.2018

Vanhemmuuteen liittyy monenlaisia pelkoja ja huolia. Kaikki me haluamme pitää lapsemme turvassa ja terveinä. Haluamme, että heillä on hyvä ja onnellinen olla. Ettei kukaan tai mikään satuta heitä, henkisesti eikä fyysisesti.

Samaan aikaan vanhemmuus on kuitenkin myös irti päästämistä. Lapsen itsenäistymisen sallimista. Emme voi koko ajan olla turvaamassa lapsen selustaa, hänen kasvaessaan etenkään. Pitää opetella päästämään irti, seuraamaan lasta etäämpää, antamaan tilaa. Sittenkin, vaikka pelottaisi, miten hän pärjää. Pitää vain opetella luottamaan.

Elämää ei opi pumpulissa

Kirjoitin jo aiemmin liiasta varoittelusta ja sen vaaroista. Olen sikäli onnekas, että minun on melko helppo hillitä itseni, pitää kieleni kurissa ja olla toitottamatta jatkuvia varoituksia. En osaa olla kovin huolissani pöydän reunaan tukeutuvasta, horjuvia askelia ottavasta vauvasta, pää kolmantena jalkana kirmaavasta taaperosta tai puihin kiipeävistä ja keinussa seisoviltaan vauhtia ottavista isosisaruksistaan.

Olen melko suurpiirteinen kaatumisten ja kolhujen suhteen, mutten sentään anna taaperon syöksyä potkuautolla alas terassimme betoniportaita, vaikka hän sitä ahkerasti ehdotteleekin.

Lasten kuuluu saada mennä ja kokeilla, kiipeillä ja juosta, kaatua ja joskus loukatakin. Eihän elämää muuten opi. Eikä lapsia voi kääriä pumpuliin vain siksi, että pelkää aina pahinta. Haluan antaa heille tilaa olla lapsia, sen uhallakin että välillä tulee pieniä pipejä ja joskus hieman isompiakin.

Maailma ei kaadu haavereihin

Omalla esimerkilläni haluan näyttää, ettei maailma kaadu haavereihin, vaikka niistä voikin ottaa opikseen. Esimerkiksi taannoisen pyörällä kaatumiseni jälkeen näytin heille, että isommastakaan pipistä huolimatta pyöräily ei ole vaarallista, ja takaisin pyörän selkään kannattaa nousta mahdollisimman pian.

Sen sijaan, että alkaisi kammoksua koko pyöräilyä, kannattaa pohtia, mistä kaatuminen johtui ja ottaa siitä opikseen. En luennoinut heille että katsokaa nyt, miten minunkin kävi, vaan kerroin, että kurveissa kannattaa hidastaa vauhtia – etenkin jos asvaltilla on irtohiekkaa.

Kaksi pahinta pelkoani

Mutta vaikka kaatumiset ja kolhut eivät minua juuri huoleta, on minullakin tietyt asiat, joita pelkään tosissani. Yksi niistä on vesi ja toinen ovat autot. Nämä kaksi näyttäytyvät minulle vaaroina, joiden äärellä voi tapahtua peruuttamattomia asioita. Sellaisia, joista ei ehkä selviä laastarein, haavanpuhdistusainein ja sideharsoin.

Olen kuullut liian monta tarinaa mökkirantaan hukkuneista lapsista. Uima-altaaseen pudonneista taaperoista. Pikkuihmisistä, joiden kohtaloksi koitui se viaton puutarhaletkulla täytetty lastenallas. Ja lapsista, joita töytäisi auto. Keveistä vartaloista lentämässä räsynuken lailla. Ei ehkä tarvinne jatkaa – ymmärrätte varmasti.

Tiukat säännöt

Meillä kaksi vanhintakaan lasta eivät ui edes piha-altaassa täysin ilman valvontaa. En seiso silmä kovana metrin päässä altaasta, mutta jos puuhailen sisällä, kuulostelen tilannetta avoimesta ovesta ja kurkin välillä ikkunasta, mitä altaalla tapahtuu. Jos taapero on mukana menossa, en poistu altaan läheisyydestä tietenkään lainkaan.

Autotien läheisyydessä ja parkkialueilla pätevät myös tiukat säännöt: Hiljaisimmankin tien yli mentäessä pysähdytään ja katsotaan, ettei autoja tule. Jos kaksi vanhinta lasta menevät vaikka leikkipuistoon keskenään, tien yli mennään käsi kädessä. Puhelinta ei katsota käveltäessä tietä, jolla ajaa autoja. Parkkipaikalla ei juosta (ja pienimpiä pidetään siellä kädestä kiinni).

Todellinen vaara

Ehkä jonkun korviin tämä kuulostaa hysteeriseltä. Minä vain koen, että nämä kaksi asiaa – vesi ja liikenne – ovat sellaisia, joiden kanssa ei kannata ottaa pieniäkään riskejä. Annan kyllä lasten melskata vedessä ja isompien kulkea pieniä matkoja itsenäisesti, mutta vain edellä mainituissa puitteissa.

Vaikka en muuten näe vaaroja kaikkialla, näissä kahdessa näen. Näen todellisen vaaran, joka voi hyvinkin nopeasti konkretisoitua aidoksi hätätilanteeksi – toisin kuin kaatumiset ja keinusta putoamiset (joissa niissäkin on toki riskinsä, mutta nähdäkseni huomattavasti pienemmät).

Punnitse riskit omakohtaisesti

Ehkä joku toinen äiti osaa ottaa rennosti veden äärellä, mutta pelkää yli kaiken jotakin toista asiaa, mitä minä en osaa nähdä suurena riskinä. Ja ehkä joku kolmas äiti tätä lukiessaan kauhistelee, miten vastuuton olen, kun annan lasteni kiipeillä putoamisen riskilläkin.

En tiedä, onko kukaan meistä sen oikeammassa kuin toinen. Jokaisen on kai punnittava riskit omalla kohdallaan – ja ennen kaikkea omien lastensa kohdalla.

Mikä on sinun suurin huolesi lapsiin liittyen? Tule mukaan foorumilla käytävään keskusteluun: Suurin huolesi, pahin pelkosi? 

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

26406

Mitä mieltä olet artikkelista?