Saa kiipeillä! Liika varoittelu voi tehdä lapsesta passiivisen

Tekijä

Satu Lithovius

4604

Lapsen varoittelu kumpuaa rakkaudesta ja huolenpidosta, mutta on liiallisena haitaksi lapsen kehitykselle. Lapsen itseluottamus tarvitsee onnistumisen kokemuksia vahvistuakseen – ja toisaalta, mustelmitta ei kukaan selviä elämästä.

Viimeksi päivitetty 16.2.2018

Taapero juoksee isosisarustensa perässä, vielä kömpelöt jalat pituuteensa nähden melkein liian kovassa vauhdissa. Hän ei katso eteensä, vaikka maa on kivikkoinen ja pieniä jalkoja vaanivia oksia täynnä.

Jostain syvältä nousee tarve huutaa “Varo! Kohta sattuu!”, mutta nielaisen sen. Antaa hänen juosta, kokeilla taitojaan, kaatuakin. Jos tulee pipi, puhallan ja lohdutan, mutta nyt annan hänen mennä.

Naarmut kuuluvat elämään

Vanhemman vaistoihin kuuluu jälkikasvun suojeleminen. Tuskin kukaan meistä haluaa, että omaa lasta sattuu. Verinaarmu polvessa, kyynelistä täyttyvät kirkkaat silmät – sattuuhan se vanhempaankin, sydämeen ainakin.

Mutta naarmut, haavat ja mustelmat, ne kuuluvat elämään ja etenkin lapsuuteen. Ei niiltä voi kukaan välttyä, ei vaikka kuinka varoittelisi. Ja jos liikaa alkaa nähdä vaaroja kaikkialla, voi eläminen unohtua.

Varoittelu on vaarallista

Varoittelu kumpuaa rakkaudesta ja huolenpidosta, mutta on liiallisena haitaksi lapsen kehitykselle. Se voi pahimmillaan hidastaa tai jopa estää lapsen motorista kehitystä, kun lapsi alkaa pelätä juoksemista ja välttää kiipeilyä.

Lisäksi se voi vaikuttaa negatiivisesti lapsen itseluottamukseen, joka vahvistuakseen tarvitsee kokemuksia siitä että minä osaan ja uskallan. Pahimmassa tapauksessa lapsesta tulee epävarma ja passiivinen.

Tekemällä oppii. Välillä on lyöty vasaralla sormeen – ja itkuntirauksen jälkeen jatkettu hommia.

Neuvoja varoittelun sijaan

Minua ei lapsena varoiteltu yhtenään, ja ehkä siksi minunkin on ollut melko helppo antaa lasten temmeltää ilman sydän syrjällään seuraamista ja jatkuvia “varo, varo, varo” -huudahduksia. Meillä lapset saavat juosta, pomppia sohvilla, kiipeillä puissa, kaatua ja yrittää uudelleen.

Silti minäkin tunnistan tarpeen varoittaa, ja toisinaan tuo sana pääsee karkaamaan huuliltani silloinkin, kun mitään oikeaa vaaraa ei ole. Olenkin yrittänyt tietoisesti välttää varoittelua ja uhkakuvien maalaamista.

Opastan ja ohjaan

Sen sijaan, että sanoisin taaperolle “Heti alas sohvan käsinojalta, voit pudota” pyrinkin sanomaan “Muista katsoa jalkoihisi kun seisot siellä ja tulla alas peppu edellä”. Annan siis neuvoja, miten selvittää haastavat motoriset tilanteet sen sijaan, että pyrkisin minimoimaan ne.

Toisinaan ohjeitani jopa kuunnellaan.

Tasapaino ja muu motoriikka kehittyy, kun saa tehdä ja kokeilla ilman liiallista varoittelua.

Aikuisen reaktio ratkaisee

Ja välillä kuitenkin kopsahtaa. Silloinkin voi reagoida monin tavoin. Voi hössöttää ja kauhistella ja mitäs minä sanoin! Tai voi suhtautua rauhallisesti, kehua hienosta kiipeily-yrityksestä, kertoa mitä voisi ensi kerralla tehdä toisin – ja rohkaista kokeilemaan uudelleen.

Aikuisen suhtautumisella voi olla valtava merkitys sille, millainen muistijälki lapselle kopsahduksesta jää ja toisaalta sille, kuinka halukkaasti lapsi yrittää uudelleen.

Olipa hieno tömähdys!

Joskus – kun kysymys on enemmänkin lapsen säikähdyksestä kuin kivusta – voi myös ilahtuneena kehua hienoa tömähdystä. Tällä tavoin meillä on lapsen kauhistunut ilme vaihtunut riemastuneeseen hymyyn lukuisat kerrat.

Olenkin huomannut, että monesti kaatuessaan taapero jähmettyy katsomaan, miten minä reagoin ja reagoi sitten itse sen mukaan. Jos kauhistelen, itku on varma. Jos taas totean, että olipahan upea ilmalento, saatan saada vastaukseksi virnistyksen ja reipastahtisen ylösnousun – joskus jopa muutaman tahallisen kaatumisen kaupanpäälle, kehujen toivossa tietysti.

Parkkipaikalla ei pelleillä

Liiallisen varoittelun välttäminen ei tietenkään tarkoita, ettenkö huomioisi oikeita vaaratilanteita. Todellisiin vaaroihin lukeutuvat muun muassa autot. Meillä ei yksikään lapsi juokse tai liiku muutoin varomattomasti esimerkiksi pysäköintialueilla.

Myös vesi on elementtinä sellainen, jonka äärellä olen hyvin tarkkana enkä jätä isoimpiakaan lapsiamme sen ääreen ilman valvontaa. Pyrin neuvomaan ja opastamaan, miten autojen ja veden lähellä toimitaan, mutta tarvittaessa huudan kyllä keuhkojeni täydeltä “VARO!!!”.

Riski vai vaara?

On siis kysymys mahdollisista riskeistä ja todellisista vaaroista. Ne on hyvä erottaa toisistaan. Puuhun kiipeäminen tai metsässä juokseminen voivat toki huonon tuurin sattuessa johtaa vaikka katkenneeseen jalkaan, mutta kuinka todennäköinen tuo riski on?

Ja mikä tärkeintä, onko tämän potentiaalisen riskin minimointi tärkeämpää kuin lapsen motoristen taitojen, itseluottamuksen ja uskalluksen kehittyminen?

Pysyykö kelkka pystyssä, entä veli kyydissä? Kokeilemalla selviää!

Mene vain

Tilanteissa, joissa mieleni tekisi varoittaa, kysyn itseltäni: Onko asiasta x todellista ja todennäköistä vaaraa lapseni hengelle tai terveydelle? Jos vastaus on ei, pyrin nielaisemaan varoituksen.

Sen sijaan katson lastani rohkaisevasti, kannustavasti ja sanon: Mene vain. Yritä uudelleen! Ei haittaa jos kaadut. Olen tässä lohduttamassa.

Kuka siellä?

Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu