Viimeksi päivitetty 19.5.2026
Kun yksi lapsi jaksaa lähes väsymättä harjoitella uutta taitoa, toinen musertuu jo ensimmäisestä epäonnistumisesta. Miksi jotkut lapset ovat sinnikkäämpiä kuin toiset, ja voiko sinnikkyyttä jotenkin kehittää?
”Sinnikkyys on taito, joka auttaa meitä tavoittelemaan erilaisia tärkeitä asioita ja taitoja. Ihmisen aivot on kuitenkin rakennettu niin, että on luonnollisempaa mennä helpomman kautta kuin tehdä jotain, mikä vaatii vaivaa. Sinnikkyyttä, kuten muitakin taitoja, voi kuitenkin harjoitella”, psykologi-kirjailija Julia Pöyhönen alustaa. Pöyhönen on yksi lapsille suunnatun Fanni Emotions -tunnetaitosarjan kirjoittajista.
”Yksi tärkeimmistä tekijöistä siinä, miksi jotkut ovat sinnikkäämpiä kuin toiset, on temperamentti. Se määrittää paljon sitä, kuinka luontaista lapselle on yrittää uudestaan epämiellyttäviäkin asioita. Toinen sinnikkyyteen vaikuttava piirre on tunteiden voimakkuus. Jos yksi lapsi kokee pettymyksen vahvana, mutta toinen ei, vaikuttaa se suoraan siihen, kuinka mielellään lapsi harjoittelee uutta asiaa.”
Artikkeli jatkuu
Kuinka sinnikkyyttä voi kehittää?
Pöyhönen korostaa, ettei lapsen sinnikkyys ole kiinni kasvatuksesta, vaikka sinnikkyyttä onkin mahdollista kehittää. Esimerkiksi lelua kohti ryömivän vauvan voi antaa yrittää onnistua itse sen sijaan, että lelu annetaan lapselle suoraan.
”Mutta jo vauvoilla näkyy eroa siinä, kuinka sinnikkäitä he ovat. Joku jaksaa tavoitella lelua vaikka kuinka pitkään, toinen alkaa heti itkeä, jos lelu on liian kaukana. Vanhempana on toki luontevaa antaa itkevälle vauvalle lelu. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhemman toiminta aiheuttaisi sen, ettei lapsella olisi tarpeeksi sinnikkyyttä.”
Lapsen yrittämistä kannattaa kuitenkin tukea, olipa hän temperamentiltaan millainen tahansa. Pöyhösen mukaan sinnikkäästä harjoittelusta kehuminen on hedelmällisempää kuin se, että kehuja antaa vasta onnistuneesta lopputuloksesta.
”Eli jos lapsi kokoaa vaikka palapeliä, voidaan kehua kuinka pitkään ja reippaasti hän jaksoi keskittyä, vaikka välillä harmittikin ja oli vaikeaa. Siitä lapselle tulee kokemus, että nimenomaan harjoittelu on juuri se juttu.”
Jos harjoittelu on hankalaa, aikuinen voi yrittää ohjata lasta kohti ratkaisua kysymällä esimerkiksi, mikä kohta tuntuu erityisen vaikealta ja miksi.
”Tässä tosin tarvitaan pelisilmää, sillä jos lapsi vaikkapa itkee hillittömästi pettymyksestä, vanhemman ensisijainen tehtävä on tietysti lohduttaa häntä.”
Pienin askelin eteenpäin
Lapsen silmissä aikuinen on usein taitava ja osaa lähestulkoon kaiken. Pöyhösen mukaan vanhemman olisikin hyvä kertoa lapselle omia kokemuksiaan siitä, kuinka jotain taitoa on joutunut sinnikkäästi harjoittelemaan ennen sen oppimista.
”Lisäksi lasta auttaa usein jo sekin, että tavoite pilkotaan pieniin osiin. Eli jos oman huoneen siivoaminen tuntuu isolta tehtävältä, aloitetaan ihan pienestä: pyydetään ensin laittamaan omat vaatteet kaappiin, sitten kynät penaaliin, lelut laatikkoon ja niin edelleen. Pienet onnistumiset ruokkivat sisäistä motivaatiota ja kehittävät sinnikkyyttä.”
Joskus lapsi voi olla liiankin sinnikäs: hän saattaa vaikkapa juuttua opiskelemaan jotain asiaa niin määrätietoisesti, että hän uupuu ja väsyy. Lopulta keho on jatkuvassa stressitilassa, ja sosiaaliset suhteetkin voivat kärsiä.
”Tällaiselle lapselle on hyvä opettaa, että luovuttaminen ja lopettaminen ovat eri asioita. Luovuttaminen on sitä, että lyö hanskat tiskiin heti kun tuntuu hiukan vaikealta, lopettaminen taas on tietoinen päätös luopua jonkin asian opettelusta, koska se ei enää vie eteenpäin.”
Pakottaminen ei lisää motivaatiota – päinvastoin
Pöyhönen muistuttaa, että lapsen pakottaminen on omiaan laskemaan lapsen sisäistä motivaatiota. Harjoittelussa tulisi edetä lapsen ehdoilla ja jakaa se tarpeeksi lyhyisiin osioihin, vaikkapa viiden minuutin pätkiin.
”Aikuisella saattaa joskus olla tiettyjä standardeja joidenkin asioiden opettelun suhteen. Jos vaikkapa sisarukset ovat oppineet pyöräilemään tiettyyn ikään mennessä, saatetaan lasta yrittää opettaa väkisin. Olisikin hyvä miettiä, onko harjoiteltava asia sellainen, jossa voisi odottaa lapsen sisäisen motivaation heräämistä.”
”Harjoittelu on myös huomattavasti helpompaa, kun lapsi on kylläinen, virkeä ja levännyt. Nälkäisenä ja pitkän päiväkotipäivän jälkeen uutta asiaa ei kannata lähteä opettelemaan.”
Pöyhönen välttäisi myös puhetta siitä, onko lapsi jossain asiassa luonnostaan lahjakas. Se voi tuoda lapselle väärän kuvan siitä, että asioita joko osataan tai sitten ei. Lapsen kanssa olisi hyvä pohtia myös sitä, mitä hyötyä taidosta myöhemmin on elämässä – kun sisäinen motivaatio syttyy, on se huomattavasti parempi kannustin kuin jokin ulkoinen palkinto tai ”tämä nyt vain on osattava” -ajatus.
”Lapsella tulee helposti itku siitä, että en osaa. Vanhempi voi silloin muistuttaa, että et vain osaa vielä.”
