Viimeksi päivitetty 4.9.2018
Väsymystä, ärtymystä ja itkuherkkyyttä. Tuttua kaikille lasta joskus odottaneille tai parhaillaan odottaville. Läheiset ja työtoverit saavat varautua käsittelemään odottajaa silkkihansikkain, sillä koskaan ei voi tietää, mitä on luvassa seuraavaksi. Vai onko se sittenkään tarpeen?
Syksy tuo apeuden
Olen melankoliaan taipuvainen etenkin syksyisin, ja jo hedelmöitysklinikalta varoiteltiin mahdollisuudesta raskausajan masennukseen. Yksinodottaja on heidän mukaansa usein vielä herkempi tunnetiloiltaan – hänellä kun ei ole tuttua ja turvallista kumppania tukena ja turvana.
En kuitenkaan halunnut varoitusten lannistaa itseäni. Vaikeudet ovat lähinnä kypsyttäneet minut sellaiseksi kuin olen, eivätkä ne saisi päätäni kääntymään. Oma lapsi on ollut pitkäaikainen haaveeni, eikä mikään diagnoosi tai äitiyttäni epäilevä ammattilainen saisi päätäni käännetyksi.
Taustalla aiempi masennus
Toki jouduin pohtimaan omia voimavarojani ennen prosessiin ryhtymistä, mutta onneksi tukenani on ollut joukko niin ystäviä kuin ammattilaisiakin.
Yllätyin itse siitä, kuinka tasainen, positiivinen ja valoisa mieleni on ollut tähän asti. Peruspessimistinä olin varautunut johonkin paljon pahempaan. Hedelmöitysklinikan penseä asenne aikaisemmin sairastamaani masennukseen äitiin ei varsinaisesti auttanut asiaa. Onneksi vanhat merkit eivät pitäneet paikkaansa, ja olen voinut raskauden aikana melko hyvin. Ainakin tähän asti.
Itkettää ja ärsyttää
Nyt, viikolla 32. ja raskauden loppumetreillä, olen huomannut tunteitteni elävän kuin vuoristoradalla. Fyysisen voinnin heikennyttyä turvotusten takia raskausviikon 25 jälkeen olen kokenut niin loputonta väsymystä, ärsyyntyneisyyttä kuin itkuherkkyyttäkin.
Olo oli kuin äärimmilleen täytetyllä vesi-ilmapallolla. Pahimmillaan turvotusta tuli lisää lähes 2 kiloa viikossa. Eipä siis ihme, että myös aina ennen niin positiivinen mieleni alkoi muuttua melankolian sävyihin. Miten jaksaisin lapsen synnyttyä, kun jo nyt olin voimieni äärirajoilla?
”Mitäs läksit!”
Pienokaiseni on myös koetellut hermojani jo kauan ennen syntymäänsä. Tulokas on melkoisen liikkuvaa sorttia, etenkin iltaisin ja öisin. Hyvästi hyvin nukutut yöt, tervetuloa aamuyölle vierähtäneet hetket, jolloin itse yritän löytää sopivaa nukkuma-asentoa pikkuisen muljahdellessa kipeästi vatsassa.
Unettomat yöt yhdistettynä pallomaiseen turvotukseen saivat mieleni paitsi väsyneeksi, myös ärtyneeksi. Olin myös äärimmäisen herkkä kaikelle kritiikille. Tulevien isovanhempien (ehkä hyvää tarkoittavat) kommentit siitä, kuinka ”itsepähän päätit lapsesi hankkia” ja ”etkö tiennyt mihin lähdit” saivat minut itkemään omaa epäonnistumistani. Pitäisihän oloni olla mitä parhain: ensimmäinen, kauan ja hartaasti odotettu lapseni näkisi päivänvalon parin kuukauden sisällä. Tunsin suurta iloa vatsassani kasvavasta ihmeestä, mutta myös loputonta väsymystä olotilaani kohtaan.
Voimat eivät riittäneet
Väsymyksestä ja ärtymyksestä kireä sairaanhoitaja ei taida olla yhdenkään potilaan toivelistalla, joten katsoin parhaimmaksi sekä fyysisen että psyykkisen vointini vuoksi jäädä sairauslomalle.
Myöhemmin olen kokenut tämän parhaaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi sekä minulle että tulevalle lapselleni. Äärimmilleen pingoitetut hermot eivät palvele omaa jaksamistani saati sitten lapseni hyvinvointia. Parasta, mitä voin antaa lapselleni juuri nyt, on tasapainoinen äiti, joka jaksaa tehdä muutakin kuin torkkua sohvalla puolikoomassa työpäivän jälkeen.
Lue kaikki blogikirjoitukset: https://www.vau.fi/blogit/isaton-lapsi/
