Sanotaan, että raskaus on elämän ihaninta aikaa. Toisille on, toisille ei. Raskausmasennusta sairastanut Virpi kertoo oman tarinansa.

Viimeksi päivitetty 20.10.2008

Virpi, 38, kävi läpi vakavan raskausmasennuksen. Masennus kehittyi huomaamatta.

”Tunsin itseni aluksi hyvin väsyneeksi, mutta jatkoin silti elämääni niin kuin aikaisemmin. Tein paljon töitä ja ajattelin, että olen vain raskaana. Väsymys alkoi kuitenkin kertautua”, Virpi kertoo.

Virpi myös lihoi raskaana ollessaan. Myyntitöissä piti kuitenkin olla edustava.

”Koin itseni lihavaksi ja rumaksi. Asiaa pahensi neuvolan suhtautuminen kertyneisiin kiloihin: minua uhkailtiin sokerivauvalla.”

Virpi yritti puhua neuvolassa väsymyksestä, mutta hänen hiljaiset avunpyynnöt kaikuivat kuuroille korville. Terveydenhoitaja vain kauhisteli Virpin painoa ja neuvoi liikkumaan enemmän.

Odotuksen onnea

Raskauden oletetaan tuottavan automaattisesti onnellisuutta. Niinpä Virpikin hymyili, kun hänen voinnistaan kysyttiin.

”En uskaltanut olla rehellinen ja kertoa läheisilleni, miltä minusta tuntui.”

Todelliset tunteet alkoivat paisua Virpin sisällä.

”Jos olisin alusta asti sanonut, että vihaan tätä raskautta, en ehkä olisi ollut niin ahdistunut.”

Hän kuitenkin piti pitkään kulissinsa kasassa, kävi reippaasti töissä ja hymyili sukulaisille.

”Halusin olla se vauvalehtien normaalinainen, jolle raskaus on elämän parasta aikaa. Häpesin, etten pystynyt olemaan kuten muut äidit”, Virpi sanoo.

Mistä apua?

Pari kuukautta ennen laskettua aikaa Virpin neuvola vaihtui toiseen.

”Uudessa neuvolassa tilani ymmärrettiin. Terveydenhoitaja passitti minut mielenterveyden kriisihoitoon, jossa minua kehotettiin menemään sairaalaan vähäksi aikaa makaamaan”, Virpi kertoo.

Virpi ei kuitenkaan vieläkään myöntänyt itselleen oman tilansa vakavuutta.

”Ajattelin, että minun kuuluisi olla maailman onnellisin, mutta jostain syystä olin joutunut hullujenhuoneelle. Kapinoin, enkä halunnut syödä masennuslääkkeitä.”

Lääkäri kuitenkin halusi Virpille lääkityksen.

”Hoitohenkilökunta painotti, että ilman lääkkeitä voin joutua pitkäksikin aikaa sairaalaan, enkä voi hoitaa lastani”, Virpi kertoo.

Vaikka Virpi koki vaihtoehdottomuuden ahdistavaksi, hän taipui lääkärin tahtoon.

”Suostuin, kun minulle vakuutettiin, etteivät lääkkeet vaikuttaisi lapseen.”

Lapsi tärisee

Synnytystä seuraavana aamuna sain kuulla, että lapseni tärisee. Kätilö kertoi, että se saattaa johtua minun masennuslääkkeistäni”, Virpi kertoo.

Masennuslääkkeiden resepti oli kirjoitettu samasta sairaalasta.

”Kävin välittömästi puhumassa masennuslääkkeet määränneen lääkärin kanssa ja hän vakuutti edelleen, että voin syödä lääkkeitä. Kätilöt olivat kuitenkin eri mieltä. Minua vaadittiin lopettamaan lääkkeiden syöminen, jotta voisin imettää. Ja niin minä lopetin lääkkeiden syömisen.”

Kätilöiden tärinäpuheet osoittautuivat kuitenkin vääriksi, kun aivotutkimuksissa lapsesta ei löydetty mitään vikaa. Sairaalan sisäisen kommunikaation puute ehti kuitenkin aiheuttaa yhden lisäkolhun Virpille.

”Ajattelin, että epäonnistuin heti äitiyden alkuvaiheissa.”

Masennuksesta toipuminen

”Raskauden jälkeen tuli kesä, ja olin hyvin ylpeä kahdesta asiasta. En syönyt enää masennuslääkkeitä ja pystyin hoitamaan lastani”, Virpi kertoo.

Virpin mies meni isyysvapaan jälkeen normaalisti töihin ja Virpi pärjäsi yksin.

”Olin hyvä äiti. Kävin ulkona ja olin lapsen kanssa. Pian huomasin, että en ollut enää masentunut.”

Raskausmasennus jätti kuitenkin pysyviä arpia.

”Miksi en kestänyt muutosta? Olinko vähän huonompi äiti, kun sairastuin masennukseen? Käyn edelleen häpeän tunteita läpi”, Virpi sanoo.

(Haastateltavan nimi on muutettu.)

Lue lisää raskausajan tunteista.

Mitä mieltä olet artikkelista?