Mirde kävi raskausaikana pelkopolilla. Lapsesta oli nimittäin tulossa yli neljäkiloinen. Miten jötkäleen saisi synnytettyä ilman että kenellekään kävisi huonosti? Lue Mirden huima synnytyskertomus.

Viimeksi päivitetty 20.5.2013

Muistan edelleen, miten joka soluni huusi hiphurraata nähdessäni tikkuun piirtyvät kaksi viivaa. Olimme toivoneet pikkusisarusta jo puolisen vuotta. Jollain ihmeellisellä tavalla tiesin, että tämä kohdussani kasvava vauva olisi poika. Pikkuveli. Joka ei kuitenkaan halunnut olla pikku.

Raskauteni oli toinen. Esikoinen oli tuolloin vuoden ja 11 kuukautta – ja muuttumassa isosiskoksi.

Neuvolan käyrät piirtyivät ylös ja mittanauha näytti lukemia, jotka saivat neuvolassa kätilön rypistelemään otsaansa. Sain lähetteen kokoarvioon. Pikkuveli oli suuri. Niin suuri, että minua alkoi pelottaa valtavasti synnytys; miten ikinä saisin puserrettua ulos, ilman suuria vammoja, reilusti yli 4-kiloisen lapsen? Laskettu aika olisi viikon päästä: sain uuden lähetteen äitiyspolille seuraavaksi maanantaiksi. Mietittäisiin kuulemma käynnistystä.

Lue myös: Miten synnytys alkaa? 

Viikonloppu oli ja meni. Mietteissä ja jännittäessä. Lähinnä sitä, millainen lääkäri maanantaina on vastassa: saanko käynnistyksen vai ”kyllä se sieltä ulos tulee” -läpsytykset poskille. Viikonloppu päättyi onneksi aikanaan ja tuli maanantaiaamun aika.

Kävelin äitiyspolille kyyneleet silmissä. Mieli oli herkkänä. Empaattinen ja herttainen kätilö otti ensin vastaan ja tiedättehän miten käy: itsellä on paha mieli valmiiksi ja joku tarjoaakin ystävällisyyttä? Padot aukesivat. Kyyneleet polttivat tiensä ulos ja nyyhkin, miten minua pelotti tilanne. Kätilö sai minulle paremman mielen kertoen eri vaihtoehdoista. Joku oli jakanut minulle aamuksi onnen kortit; vastassa oli sama lääkäri, joka tämän lähetteen oli tehnyt. Hän oli yhtä ystävällinen ja empaattinen kuin vastassa ollut kätilökin; padot pysyivät auki.

Vauva ultrattiin ja ruutuun piirtyivät suloiset, mutta hyvin pulleat posket. Lääkärin sanat ”ei sen tarvitse kyllä yhtään enää kasvaa” ovat syöpyneet sieluuni. Kokoarvioksi tuli 4200g. Muistoksi tästä käynnistä sain tuoreet 4D-kuvat pojastamme. Ne ovat nyt visusti liimattuna hänen vauvakirjaansa.

Lue myös: Kauniita kuvia, tarkkaa tutkimusta 

Käynnistys aloitettiin: minulle laitettiin ballongi. Kukaan ei voinut tietää, miten se kullakin toimii. Toisilla kuulemma tippuu heti, toisilla voi pysyä toiselle vuorokaudelle. Joka tapauksessa seuraavana aamuna tulisi mennä synnytysosastolle. Ellei aikaisemmin tulisi lähtöä.

Minulle ballongi lähti toimimaan heti: supistelut käynnistyivät samoin tein. Ei hurjina, mutta napakkoina. Koska ohje oli liikkua, lähdimme mieheni kanssa kauppaan. Vielä kerran. Huvittuneena muistelen, miten vastaan tulleet tuttavat kyselivät, joko laskettu aika on lähellä. Ja vielä huvittuneempana muistan ilmeensä, kun kerroin olleeni juuri sairaalassa käynnistyksessä. Vitsailin, miltä tuntuisi menettää vedet kaupan lattialle. Onneksi niin ei käynyt.

Ostokset lastattiin autoon ja istahdin Volvomme nahkapenkille. Ja poks! Lämmin vesi holahti penkille. Hysteerinen nauru täytti mieleni ja nauroinkin pitkään ja makeasti. Jälleen kerran kyyneleet valuivat silmistäni, mutta tällä kertaa ilosta, helpotuksesta ja tilanteen komiikasta. Että siihen autoon sitten.

Lue myös: Pissasinko housuun? 

Soitin synnytysosastolle ja kysyin, mitä tehdä. Vesi kuulemma tuskin olisi lapsivettä, vaan ennemminkin ballongin vettä. Ärsytti. Ei vieläkään siis ”mitään kokreettista”. Seurattaisiin ja ”sitten viimeistään aamulla tulette”.

Supistelut onneksi jatkuivat kotona. Koska en saanut enää vauvan liikkeitä laskettua, aloin huolestua. Supistelut jatkuivat likipitäen jo säännöllisinä ja napakkoina. Soitin uudelleen synnytysosastolle ja saimme luvan tulla käyrille. Ne paljastivat, että vauva kyllä liikkui, minä en vain niitä tuntenut. Lapsivettä oli valtava määrä edessä. Supistelut olivat kuitenkin tehneet jo jotain.

Olin siinä vaiheessa 4cm auki. Saimme valita jäisimmekö sinne vai menisimmekö vielä kotiin. Halusin käydä vielä kotona: hakemassa tavarat ja kertomassa pian isosiskoksi muuttuvalle tyttärellemme, että lähdemme sairaalaan hakemaan pikkuveljeä pois äidin mahasta.

Kotona olosta ei kuitenkaan enää meinannut tulla mitään. Supistelut kovenivat ja niin lähdimme muutaman tunnin kuluttua takaisin. Tuomio oli kuitenkin mieltä alentava: edelleen sama 4cm auki. Kanava oli kuitenkin ehkä lyhentynyt lisää, joten ihan oikeassa paikassa olimme. Pääsimmekin siinä vaiheessa saliin.

Päivä kääntyi illaksi ja ilta venyi jo myöhäksi. Salissa sain ilokaasua napakoihin supistuksiin, mutta muulle ei vielä ollut tarvetta. Pysyin edelleen neljässä sentissä. Yöaikaan ei synnytystä vauhditeta esimerkiksi kalvoja puhkaisemalla: sen piti odottaa aamuun. Loppujen lopuksi meidät siirrettiin perhehuoneeseen odottamaan aamua. Epäilin, saisinko unta minkään pillerin voimalla, mutta pieniä torkkupätkiä sain lääkkeiden avulla otettua. Huvittavaa oli, että herkkäuninen miehenikin veteli sikeitä sairaalan piippauksista ja kolinoista huolimatta. Ehkä joku vaisto auttoi lepäämään. Voimia tarvittaisiin.

Aamu onneksi koitti ja siirryimme uudelleen saliin, uuden kätilön kanssa. Sama 4cm oli ja pysyi jatkuvasta supistelusta huolimatta. Kätilö kertoi, että kalvot saa puhkaista vain lääkäri, joten jäimme odottamaan lääkärien palaverin päättymistä. Taas olin saanut onnelliset kortit osakseni: lääkäri oli erittäin mukava ja kokenut. Tämä kokemus osoittautui arvokkaaksi; kalvot puhkaistiin ja vesi lähti ryöppyämään pöytää pitkin lattialle. Sitä tuli, tuli ja tuli. Vauva putosi kohdussa alas; vesi oli pitänyt häntä vielä korkealla.

Lue myös: Lapsivesi – mitä se on? 

Vauvan tipahtaessa alas, hänen sydänäänensä katosivat. Sain komennon kääntyä kontalleni ja muistan ikäni hetken: kätilö tulee pääni viereen ja sanoo: ”vauvan sydänäänet katosivat, sut voidaan kohta siirtää toiseen sänkyyn ja sitten juostaan. Voi olla, että joudutaan hätäsektioon”.

Tutut padot olivat pettäneet jo kauan sitten ja jälleen kerran polttivat kyyneleet poskiani. Hätä, huoli. Tuska ja pelko. Ne vyöryivät sekä minun että mieheni lävitse. Hyökyaallon lailla. Tunsin, miten lääkäri tökki vauvaa anturilla, jonka oli asettanut vauvan päähän. Ja koko tämän ajan lääkäri pysyi tyynen rauhallisena. Pitkien minuuttien jälkeen sydänäänet palautuivat ruudulle normaaleina. Kaikki oli jälleen hyvin. Sain kääntyä selälleni ja ainoa muisto tästä oli vielä ruudulla näkyvä suora viiva. Uudet sydämenlyönnit lykkäsivät vanhaa käyrää sivuun ja pian tämä hetki oli enää muisto. Onneksemme niin.

Synnytys lähti etenemään ja nopeasti olin tilanteessa, että ilokaasu ei enää yksin riittänyt. Edellisessä synnytyksessäni oli epiduraali avannut tien täydelliseen kivuttomuuteen: sain näytöltä seurata, miten supistukset tulivat ja menivät. Nyt toivoin samaa. Pyysin epiduraalia, mutta epäonnekseni kaikki lääkärit olivat toimenpiteissä ja jouduin odottamaan. Muistan, kuinka makasin sängyssä kippuralla, puristin metallisia sängyntankoja rystyset kirjaimellisesti valkoisena.

Lue myös: Epiduraalilla vai ilman?

Itkin jälleen, ilokaasumaski tauotta kasvoillani. Kätilö kävi välillä silittämässä selkääni ja pahoittelemassa tilannetta. Ja käänsi ilokaasun maksimille. Joku osaston lääkäri oli hälytetty hätiin ja minulle laitettiin kohdunkaulanpuudute. Se oli täysin turha. En kokenut, että se olisi auttanut minkään vertaa. Pitkät minuutit muuttuivat vielä pidemmäksi tunniksi. Kipu vyöryi jälleen kuin hyökyaalto. Sitä sanotaan, että supistusten välissä tulee tauko ja silloin pitää kerätä voimia seuraavaa supistusta varten. En muista taukoja, muistan vain jatkuvan kivun.

Jossain vaiheessa meille kävi esittäytymässä kätilö numero kolme. Vuorot vaihtuivat jälleen. Arpa oli onneksi heitetty tälläkin kertaa eduksemme: kätilö oli erittäin kokenut, todella ystävällinen ja rauhallinen nainen. Kokemus osoittautui jälleen myöhemmin suureksi hyödyksi. Ja vihdoin koetti hetki, että salin ovi lävähti auki ja sisään astui kätilön lisäksi lääkäri: sain epiduraalin. Hyökyaalto hiipui ja tilalle tuli rauha. Kipu väistyi paineen tunteen tieltä. Kivun hellittäessä annoin ilmeisesti kropalleni luvan toimia. Sentit hupenivat nopeasti ja sain luvan kokeilla ponnistamista. Muistan muistaneeni lauseen ”kipua päin”. Ja niin päätinkin, että tuntui miltä tuntui, teen kaikkeni että vauva saadaan nopeasti ulos.

Olin ensimmäisestä synnytyksestä käynyt aikanaan pelkopolilla juttelemassa: pahin peikkoni oli, että vauvalle tapahtuu jotain synnytyksessä. Nytkin paperini oli luettu hyvin, sillä kätilö piti minua koko ajan ajan tasalla: ”hienosti menee, vauvalla ei ole mitään hätää, kaikki on oikein hyvin”. Mutta vaikka kuinka ponnistin, vauva ei tullut alaspäin. Kokemus ojensi kättään: kätilö päätti varmuuden vuoksi kokeilla katetroida minut: siitä oli jo aikaa, kun olin päässyt käymään vessassa. Viisas päätös. Kun rakko saatiin tyhjäksi, tuli vauvan pää muutamalla ponnistuksella ulos.

Lue myös: Synnytyspelko varjostaa raskautta 

Muistin, kuinka edellisellä kerralla tyttäremme loppuvartalo ikään kuin holahti ulos, kun pää saatiin esiin. Nyt ei käynyt niin. Pikkuveli oli niin iso, että juuttui hartioistaan kiinni. Muistan sen hirveän, repivän kivun, kun vauvaa koetettiin vetää ulos. Ja muistan, miten kätilö antoi ohjeita: ”nyt älä ponnista”. Ja senkin muistan, miten kivun läpi kuulin nuo sanat ja kykenin olemaan ponnistamatta: tiesin, että nyt koetetaan auttaa myös minua: etten repeä liian pahasti.

Jälkikäteen mieheni kertoi miten hän nyt uskoo, etteivät vauvat ole kovin heiveröisiä. Hän kertoi, miten kätilö oli kaksin käsin vetänyt poikaamme päästä ja pitänyt jalalla vastaan sängynpäädystä. Onneksi en nähnyt tätä. Enkä sitä, miten hartioita vedettiin ulos. Mutta sen muistan, miltä tuntui, kun näin poikamme ensi kertaa.

Suuri rakkauden humahdus täytti jokaisen soluni. Legenda siitä, miten kaiken kivun unohtaa ja tajuaa, miksi on työtä tehnyt; se on totista totta. Jokainen hyökyaalto, jokainen kramppaava puristus metallitangoista. Jokainen ilokaasumaskin henkäys ja vuodatettu kyynel. Kaikki ne ovat olleet osa tätä matkaa, jonka maalissa odotti yhdeksän-yhdeksän-kymmenen-poika.

Mitä mieltä olet artikkelista?  

Edellinen artikkeliTörky vetää lasta puoleensa
Seuraava artikkeliKakkaaminen synnytyssalissa: ”Ei tunnu kovin hehkeältä”
JAA