Tuskastuttavaa odottelua, kävelyä käytävillä, hidasta avautumista, epiduraalia, ilokaasua, mukavan synnytysasennon etsimistä. Elisha oli varautunut kaikkeen tähän, mutta toisin kävi. Lue Elishan pohdiskelut synnytyskivun luonteesta.

Viimeksi päivitetty 23.5.2013

Aamulla kymmenen aikaan se sitten tapahtui. Lapsivettä tulvahti. Syöksähdin hyperventiloiden kertomaan tulevalle isälle:



”Nyt se alkaa!”

Odotin niiden paljon puhuttujen, kamalien kipujen saapuvan hetkenä minä hyvänsä. Kului tunti ja toinenkin, mutta en oikeastaan tuntenut mitään erikoista kipua. Aloin jo miettiä, että kyseessä on väärä hälytys. Auringon laskiessa alavatsassa alkoi kuitenkin tuntua painetta ja pientä aaltomaista kipua.

Mietin kaikkia lukemiani synnytyskertomuksia, joissa kipu kuvataan suorastaan jalat alta vievänä. Päätin odotella tilanteen kehittymistä. Näillä kivuilla synnytysosasto ei kutsuisi vielä aikoihin.

Illalla kahdeksan aikaan tuli toinen lapsiveden tulvahdus. Kipukin alkoi jo tuntua paria astetta kovemmin. Ajattelin infota asiasta puhelimitse synnytysosaston päivystystä. Siellä todettiin, että koska olen ensisynnyttäjä, minulla menee avautumisessa todennäköisesti vielä tunteja. Minun pyydettiin aamuksi osastolle, jos kipu nyt ei kävisi aivan sietämättömäksi.

Sietämätön kipu, miten tunnistaa sietämättömän kivun?

Lue myös: Millaista on synnytyskipu? 

Kuulostelin kipuani ja pohdiskelin oliko se sietämätöntä. Se tuntui välillä aika kovastikin mutta ei sietämättömästi. Minulle tuli sietämättömästä mieleen sellainen kipu, joka saa pyöriskelemään lattialla tuskissaan ja huutamaan äitiä.

Yhdeksän aikaan kipu alkoi olla pysyvä tila ja tuntui, että nyt voisi olla hyvä hetki käydä edes tarkistamassa tilanne sairaalassa. Olin kyllä melko varma, että sieltä käännytettäisiin takaisin kotiin odottelemaan. Taksikin oli pysäköinyt väärän talon eteen.

Vetelin rauhallisesti happea nenästä sisään ja päästelin suusta ulos vaappuessani taksin kyytiin. Taksissa minut yllätti suunnaton tarve ponnistaa. Jokaisen ponnistus tuntemuksen aikana piti toden teolla keskittyä siihen, ettei ponnistanut. Päässäni vilahteli kuvia siitä kuinka lapsemme saapuisi maailmaan taksin takapenkillä.

Lue myös: Koska lähteä synnärille?

Minut valtasi pienoinen avuttomuuden tunne. Olin kuitenkin aivan hiljaa ja keskityin manailemaan punaiset liikennevalot vihreiksi. Sairaalalla jouduttiin vielä etsiskelemään oikeaa ovea ja jouduin todella valjastamaan päässäni kaikki zenimäiset mantrat käyttöön. Vihdoin ja viimein synnytysosaston ovesta sisään. 

”Minua ponnistuttaa”, sanoin kätilölle joka tuli meitä vastaan.

Kätilö vei meidät tutkimushuoneeseen ja teki tutkimuksen todeten, että olin täysin auki – ponnistamaan siis. En ole varmaankaan koskaan ollut elämässäni niin keskittynyt johonkin tekemiseen kuin synnytyksessä. Minulla oli tarkka määränpää ja se oli saada lapsi mahdollisimman nopeasti synnytettyä.

Jokaiseen supistukseen valjastin pienen ydinpommin verran energiaa. Lapsen pää oli ulkona ja sain koittaa sitä kädelläni. Minulle tuli suunnaton tarve saada tuo pieni ihminen syliini turvaan, heti!

POOOOOONNISTUS!

Lue myös: Syöksyen maailmaan 

Vain 20 minuutin päästä osastolle saapumisesta minulla oli sylissäni pieni tuhiseva poika. Kaikki meni lopussa niin nopeasti, että ajatukset tapahtumien todellisuudesta tulivat vähän jälkijunassa – minulla on todellakin ihana pieni poika. Myös isä oli hieman häkeltynyt tapahtuman nopeasta kulusta, hän kun oli varautunut eväineen monen tunnin uurastukseen.

Vähän kadehdin heitä, jotka saavat synnyttää ajan kanssa, päästä ajatuksineen mukaan siihen hetkeen. Toisaalta, pieni poikani on nyt vähän yli vuoden vanha ja jotenkin hänen vauhdikkaaseen persoonaansa sopii hyvin se, että hän putkahti maailmaan vauhdilla. Tämä oli minun synnytyskokemukseni, kiireineen kaikkineen ja sitä vaalin sydämessäni loppuelämäni.

Mitä mieltä olet artikkelista?