Vieraannuttamistarinat ovat surullista luettavaa. Kun suhde toiseen vanhempaan katkaistaan, vieraannutetun vanhemman ohella eniten kärsii lapsi. Oman eroni jälkeen leikittelin kerran ajatuksella, etten antaisikaan lapseni tavata isäänsä.

Viimeksi päivitetty 6.11.2018

Vieraannuttaminen on asia, johon törmää eroperheisiin liittyvissä yhteyksissä aika ajoin. Ajatus on joka kerta yhtä kylmäävä: On mahdollista menettää lapsensa, jos tämän toinen vanhempi haluaa sitä riittävästi.


 

 


On toki muistettava, että vieraannuttamistarinoissa kuulemme yleensä vain toisen osapuolen version. On mahdollista, että osassa niistä taustalla on ollut oikeita syitä yhteydenpidon katkaisemiseen toiseen vanhempaan. En silti epäile lainkaan, etteikö vieraannuttaminen voisi olla juuri niin julmaa, järkyttävää ja perusteetonta kuin monet omakohtaiset tarinat antavat ymmärtää.

Olin antaa katkeruuden sokaista

Vieraannuttamisen taustalla saattaa olla vieraannuttajan mielenterveysongelmia, mutta varsin monella sieltä taitaa löytyä eron sivutuotteita katkeruutta ja kostonhimoa. On loputtoman surullista, että nämä tunteet valjastetaan toimiin, joista lopulta kärsii eniten lapsi – toki vieraannutetun vanhemman ohella.

Kun luen tarinoita vanhemmista, jotka eivät ole tavanneet lastaan vuosiin vieraannuttamistoimien seurauksena, järkytyn joka kerta. Miten kukaan voi tehdä lapselleen noin? Millainen ihminen kostaa oman katkeruutensa lapselleen? Miten vieraannuttaja voi elää itsensä kanssa, kun tietää vieneensä lapselta tämän toisen vanhemman?

Ja sitten muistan: Kerran minäkin olin antaa katkeruuden sokaista itseni. Kerran minäkin mietin, voisinko evätä lapsen tapaamisen isänsä kanssa vain, koska minusta tuntui niin pahalta.

Kerran olin antaa katkeruuden sokaista itseni, mutta onneksi tulin järkiini. Nyt minulla on ihana eskarilainen, jolla on läheinen suhde molempiin vanhempiinsa.

Ero vauvasta ahdisti

Erosin esikoiseni isästä lapsemme ollessa vasta pikkuvauva. Minä tein eropäätöksen, mutta koin, että ex-puolisoni toimet eivät jättäneet minulle vaihtoehtoa. Äkkiä olin kaksin vauvamme kanssa, ja minua ahdisti ajatus joutua hänestä eroon. Minusta tuntui väärältä, että ex-puolisoni toiminta oli pakottanut minut tilanteeseen, jossa joutuisin olemaan ajoittain erossa lapsestani.

Muistan kirkkaasti hetken, jolloin leikittelin ajatuksella, etten antaisikaan lasta isänsä huomaan niiksi pariksi tunniksi, jotka tämän oli määrä viettää lapsen kanssa. Tiesin, että voisin vedota vaikka mihin: vauvan ikään, imetykseen, asioihin, jotka edelsivät eroamme. Tiesin, että saisin sosiaalipuolen ihmiset helposti puolelleni. Tiesin, että se olisi mahdollista. Halusin vain niin kovin olla vauvani kanssa kaiken aikaa, ja samaan aikaan olin niin kovin katkera tilanteesta, jossa en enää voisi pitää häntä lähelläni jokainen minuutti.

Lapsella on oikeus isäänsä

Ajatus ei koskaan edennyt teoksi eikä oikeastaan edes ajatusleikkiä pidemmälle. Puolet minusta tiesi koko ajan, etten voisi tehdä niin ja etten tekisi niin. Ei hän ollut pelkästään minun lapseni. Hän oli meidän lapsemme. Ja mitä ikinä minun ja isänsä välillä olikin tapahtunut, minulla ei ollut syytä epäillä, etteikö tämä olisi hyvä isä lapselleen. Hänellä oli oikeus viettää aikaa lapsensa kanssa, hoivata tätä, luoda tähän lämmin ja läheinen suhde. Ja mikä tärkeintä, myös lapsella oli oikeus tulla isänsä hoivaamaksi ja päästä osalliseksi siitä lämpimästä suhteesta. Minun katkeruuteni ei saisi eikä voisi tulla sen tielle.

Niinpä se ei tullut, ei silloin eikä myöhemmin. En ole koskaan asettunut lapsen ja isänsä väliin. Olen ollut mukana mahdollistamassa hyvän isä-lapsi -suhteen kehittymistä, pitänyt kiinni tiiviistä tapaamisista, kuskannut lasta isälleen, pitänyt yhteyttä isään lapsen ollessa luonani, keskustellut lapseen liittyvistä asioista isän kanssa. Enkä koskaan ole sanonut lapselle pahaa sanaa isästään.

Kaikkein tärkeintä on lapsen onni – eikä se voi toteutua, jos toinen vanhempi ulkoistetaan perusteetta lapsen elämästä.

Vaali lapsen suhdetta toiseen vanhempaan

En ansaitse mitalia tästä. Olen tehnyt vain sen, mikä minun pitääkin – koko ajan muistaen, mikä on tärkeintä: lapsen paras. Ja lapsen paras toteutuu vain, kun tämä saa jakaa elämänsä molempien vanhempiensa kanssa (silloin, kun molemmat vanhemmat ovat kykeneväisiä huolehtimaan lapsesta). Eroperheessä on erityisen tärkeää vaalia lapsen suhdetta molempiin vanhempiin, ja joskus se tarkoittaa venymistä, joustamista ja omien tunteidensa unohtamista. Lapsen parhaaksi.

En ole silti missään vaiheessa unohtanut tuota hetkeä lähes seitsemän vuotta sitten, jolloin ajattelin: mitä jos… Se jäi ajatukseksi, mutta sen pohjalta voin ymmärtää tunteita vieraannuttamisen takana. Tekoja en kuitenkaan ymmärrä enkä varsinkaan hyväksy.

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne

En yleensä juurikaan siteeraa, mutta nyt teen poikkeuksen, sillä tämä sopii niin hyvin myös tähän asiayhteyteen:

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.

Voitte hoivata heidän ruumistaan, mutta ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa,
minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.

Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen,
mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.

Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.

Kahlil Gibranin kirjasta ”Profeetta”

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

Mitä mieltä olet artikkelista?