Erovanhemmuus ei ole helppoa – ainakaan aluksi. Takana voi olla vaikea välirikko, mutta yhteisen lapsen vuoksi toisen kanssa on pakko olla tekemisissä. Meidän tiemme riitaisasta erosta sopuisaan toveruuteen ei ollut lyhyt saati helppo.

Julkaistu 3.7.2018   -   Päivitetty 6.7.2018

Olen ollut äiti kuuden ja puolen vuoden ajan ja lähes yhtä pitkään olen ollut erovanhempi. Esikoiseni ei juuri ehtinyt päästä osaksi ydinperheen elämää, sillä erosin hänen isästään jo lapsen pikkuvauva-aikana. Tässä erovanhemmuudessa on ollut omat haasteensa ja vaikeutensa, mutta nykyisin meillä menee jo ihan hyvin. Ja kun puhun meistä, tarkoitan tässä yhteydessä itseäni ja esikoiseni isää.

Aina asiat eivät ole olleet yhtä hyvin. Meillä oli riitaisa suhde ja riitaisa ero, ja menemättä sen enempää yksityiskohtiin totean, että eron jälkeinen aika ei ollut ollenkaan helppo. Päinvastoin – pitkään meillä oli hyvin hankalaa. Jos minulle olisi kuusi vuotta sitten – tai vielä neljä vuottakin sitten – sanottu, että tulevaisuudessa kaikki on monin verroin helpompaa ja voimme jopa yksissä tuumin viedä lapsemme vaikkapa autonäyttelyyn, olisin pyöritellyt epäuskoisena silmiäni.

Aikaa ja ymmärrystä

Ja kuitenkin tässä sitä ollaan: aikuisina, jotka voivat sopia lapsen asioista ongelmitta, vaihtaa kuulumisia pidemmänkin tovin, hankkia toinen toisillemme merkkipäivätervehdyksen lapsen puolesta, auttaa toisiamme pienimuotoisissa asioissa silloin tällöin.

Tie riitaisasta kommunikaatiosta sopuisiin kohtaamisiin ei ole ollut lyhyt tai helppo, mutta ilmeisesti riittävä määrä aikaa ja ymmärrystä on saattanut meidät tähän pisteeseen. Ja siitä olen kovin iloinen.

Viime kuussa veimme esikoisemme auto- ja moottoripyöränäyttelyyn. Muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä vietän vapaaehtoisesti aikaa esikoiseni isän kanssa.

Lapsen paras motivoi

Pitkälti meitä on tietysti motivoinut lapsen parhaan ajatteleminen. Se ajaa menneiden riitojen, loukkausten ja katkeruuden ohi. Olemme kaksi ihmistä, jotka rakastavat samaa pientä poikaa yli kaiken.

Se on yhteys, joka ei katkea, vaikka muu välillämme päättyikin jo kauan sitten. Ja sen me olemme onnistuneet nostamaan asiaksi, joka motivoi meitä yhteistyöhön, joustamiseen ja neuvotteluun riitelyn sijaan.

Huojentava oivallus

Yhdessä ollessamme provosoimme toisiamme ja provosoiduimme toisistamme kovasti. Moni asia helpottui, kun jossain vaiheessa eron jälkeen osasin päästää siitä irti. Oivalsin, että minun ei tarvitse välittää tai ärsyyntyä tämän ihmisen tekemisistä tai näkemyksistä. Minun ei tarvitse välittää mistään muusta kuin että hän on hyvä isä yhteiselle lapsellemme.

Tätä oivallusta on vaikea pukea sanoiksi, mutta se helpotti minua suuresti. Olin jollain tavalla vapaa negatiivisesta tunneryöpystä, joka ei johda mihinkään. Luulen, että esikoiseni isä koki tahollaan saman, mikä helpotti keskinäistä kommunikaatiotamme entisestään.

Agree to disagree

Jokin aika sitten keskustelimme jostakin lapseemme liittyvästä asiasta (on ehkä kuvaavaa, etten enää edes muista, mikä asia se oli). Olimme siitä eri mieltä ja ilmaisimme eriävät mielipiteemme.

Mutta se, mikä olisi joskus aikaisemmin johtanut lähes automaattisesti riitaan, saikin nyt aikaan molempien allekirjoittaman toteamuksen: We can agree to disagree. Ei riitelyä, ei toisen mielipiteen väheksyntää ja siihen kohdistuvaa pilkkaa. Pelkästään toteamus, että voimme hyväksyä sen, että olemme eri mieltä.

Rakkaus samaan lapseen motivoi meitä puhaltamaan yhteen hiileen.

Mahdoton tapahtui

Jos olet eroamassa tai hiljattain eronnut puolisostasi ja riitaisassa tilanteessa mietit, miten erovanhemmuus ikimaailmassa onnistuu tuon ihmisen kanssa, sanon sinulle tämän: Aika todellakin auttaa, vaikka sitä ei tällä hetkellä ehkä uskoisi. Kuluvat kuukaudet ja vuodet hiovat terävät reunat tasaisemmiksi. Siinä, missä nyt asuu viha ja katkeruus, voi yhtenä päivänä olla hyväksyntä ja ehkä toveruuskin.

En tietenkään voi luvata että juuri sinulle käy näin, mutta se on hyvin mahdollista – tapahtuihan mahdoton meillekin!

Mitä mieltä olet artikkelista?