Vauva. Suloinen nöpönenä, hurmaava mutrusuu. Vauvakuplaan on ihana kadota, mutta sieltä pois löytäminenkin voi olla ihanaa.

Kaksi pienintämme nukkuvat tässä vieressäni parasta aikaa. Katselen heitä. Niin kauniita. Niin täydellisiä. Ja niin monin tavoin elämääni täyttäviä. Ovathan he vielä ihan pieniä, kumpainenkin. Toinen vielä vauva useamman kuukauden, toinen hädin tuskin kaksi vuotta elämää nähnyt taapero.

Kaksi vuotta kuplassa

Viimeiset kaksi vuotta kaksi kuukautta olen elänyt vauvoilleni. Ensin toiselle, ja kun hän alkoi olla enemmän taapero kuin vauva, syntyi toinen. Olen elänyt kuplassa, jossa vauva reisimakkaroineen ja pulloposkineen on ollut eniten elämääni määrittävä tekijä – vauvakuplassa.

 

Dramaattisesti voisin sanoa antaneeni vauvoilleni kaikkeni. Olen ollut läsnä, ollut saatavilla. Olen heijannut, hyräillyt ja kantanut. Ollut syli, joka on aina siinä, valmiina rauhoittamaan ja lohduttamaan.

Työminän paluu

Olen kaikkea sitä edelleen. Silti viime aikoina minuun on hiipinyt halu olla muutakin. Olla taas enemmän minä – muissakin rooleissa kuin äitinä.

Työminäni on nostanut päätään. Kirjoitustyöläisenä olen alkanut taas kartoittaa mahdollisuuksia tuottaa tekstiä muuallekin kuin tekstiviestikenttään ja Facebookiin.
Jotain olen jo tehnytkin sillä rintamalla – tämän blogin ohella. Itse asiassa vau.fi:n blogistina aloittaminen taisi olla ensimmäisiä sysäyksiä työminälleni, joka oli hautautunut aika syvälle vauvakuplan uumeniin.

Vauvakupla rakoili viime kesänä sen verran, että kävimme kahdestaan kaupungilla. Parin viikon kuluttua syntyikin seuraava vauva.

Takaisin treenaamaan

Olen myös alkanut taas harrastaa. Olen tehnyt paluun kuntosalille. Se on ollut ihanaa – käydä kolmesti viikossa yksin hikoilemassa! Salitreeni oli kohtuullisen iso osa elämääni ennen taaperon syntymää, mutta sekin jäi vauva-arjen jalkoihin.

Nyt olen kuitenkin löytänyt tieni takaisin. Se tuntuu mahtavalta. Ja vauva pärjää mainiosti isin kanssa sen ajan, minkä minä aherran salilla.

Ne muut roolit

Vanhempainvapaata on vielä pari kuukautta jäljellä. Sen jälkeen jatkan pienten kotihoitoa hoitovapaalla. Onhan vauvakin sitten vasta yhdeksänkuinen. Ei tässä ole kiire mihinkään.

Silti on tuntunut hyvältä saada muutakin ajateltavaa kuin mitä tänään syötäisiin ja onko vaippoja riittävästi. On tuntunut hyvältä olla muutakin kuin äiti. Olla taas välillä toimittajan roolissa. Olla salilla painoja nostava nainen. Nähdä ystäviä joskus ilman lapsiakin.

Noin kuukausi sitten pääsimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin kahdestaan syömään. Ilman yhtään keskeytystä, yhtään vaipanvaihtoa tai taaperon ruokakriisiä! Vauvakuplan rakoillessa toivon lisää näitä hetkiä.

Iloinen asia

Vauvakupla on iloinen asia. Sinne on ihana uppoutua. Ihana keskittyä vain silkinsileään ihoon ja pikkuruisiin varpaisiin. Eikä sieltä ole mikään kiire pois. On upeaa, jos kuplan saa rikkoa omaan tahtiinsa. Pikkuhiljaa. Vähitellen. Sellaisella tahdilla, joka sopii sekä itselleen että vauvalleen.

Minä elän vielä kuplassani pehmeän, poskipusuja rakastavan vauvanpötkyläni kanssa. Keskitän valtaosan huomiostani häneen ja hänen sisaruksiinsa. Nautin tästä ohikiitävästä ajasta vauvan äitinä – todennäköisesti viimeisen vauvani.

Reikä kuplassa

Mutta olen tehnyt kuplaani reiän, josta pääsee jo sisään tuulahduksia muiltakin elämänalueilta: vähän kirjoitustöitä, siivu salitreeniä, ripaus aikuisten välistä aikaa, hiven kirjaan uppoutumista.

Tässä on hyvä olla juuri nyt – vielä vauvakuplassa, kuitenkin jo muitakin asioita kohti kurkottaen.

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

Mitä mieltä olet artikkelista?