"Spontaanius oli mukavaa, kun se tarkoitti ex tempore -risteilyä tai retkeä kaupunkiin leffauutuutta katsomaan. Nykyisin ei moisia voi toteuttaa ilman huolellista suunnittelua. Lapsiperheen spontaanius tarkoittaa sen sijaan irrationaalisia raivareita, yllätysniskakkoja ja päiväkodista rantautuneita kihomatoja."

Julkaistu 11.2.2018   -   Päivitetty 9.2.2018

Tänään on laskiaissunnuntai, joten suunnitelmissani oli kirjoittaa jotain laskiaisaiheista. Mutta loppuviikosta yllätti angiina, ensin mieheni ja sitten minut. Laskiaiset jäivät laskematta, kun tärisin peiton alla kuumehorkassa.

”Muistatko sen ajan, kun…”

Kun jo vauvan ruokkiminen tuntui lähes ylivoimaiselta voimanponnistukselta, aloin miettiä, miten helppoa sairastaminen olikaan aikana ennen lapsia. En enää muista kovin tarkkaan, mutta silloin taisi saada nukkua niin paljon kuin nukutti ja loppuajan katsella hömppäviihdettä telkkarista.

Sai täristä peiton alla ilman päälle pomppivaa taaperoa. Vaipua kuumekuplaan ilman 6-vuotiaan valitusta siitä, ettei ole mitään tekemistä. Röhnöttää paikallaan ilman vauvan tyytymätöntä kitinää, kun maisemat pysyvät liian pitkään samoina.

Sellainenkin aika oli, kun pöytäseuralainen ei lapannut jugurttia estoitta leivälle.

Luulin, että minulla on rankkaa

Ah, kuulostaa luksukselta – ja jotenkin absurdilta. Sairastaa rauhassa, olla vain itseään varten! Enpä osannut arvostaa tuota silloin. Valitin kurjaa oloani suomatta ajatustakaan heille, jotka oman tautinsa kourissa huolehtivat joukosta vaahtosammuttimia. Niinhän sitä sanotaan, että asioita ei osaa arvostaa ennen kuin niistä joutuu luopumaan.

Seuraavassa muutamia muita asioita, jotka otin ennen itsestäänselvyyksinä, mutta joiden vuoksi nykyisin antaisin nykyisin lähes mitä tahansa.

Aikana ennen lapsia lattiat pysyivät kohtalaisen tyhjinä. Eivät pysy enää.

Ennen – nyt
Huomaatko eron?

  • Nukkuminen, nukkuminen ja vielä kerran nukkuminen. Nukkuminen läpi yön, nukkuminen pitkään aamulla, nukkuminen ilman potkuja ja hiusten kiskomista… Ylipäänsä nukkuminen. Oh how I miss this.
  • Ruokarauha. Oi niitä aikoja, kun sai syödä ruokansa lämpimänä ja rauhassa. Kun kukaan ei pelleillyt ruokapöydässä, valittanut ruuasta, vaatinut syliin tai heittänyt ruokaa lattialle.
  • Lähtemisen helppous. Sen kuin vedit takin niskaan, kengät jalkaan ja avasit oven. Nykyään lähtemistä ihan minne tahansa edeltää selviytymispakkauksen pakkaaminen, pukemistaistelu ja viime hetken kakkahätä – yleensä silloin, kun ulkovaatteet ovat jo päällä.
  • Keskustelurauha. Tai edes rauha sanoa yksi virke loppuun ilman keskeytyksiä, koska jonkun on ihan pakko löytää se kadonnut kirja juuri silloin tai koska äiiiitiiiii, mun sukka on huonosti!!!! Puhumattakaan taaperon kaikenpeittävästä mölinästä – vain koska hän kokee olonsa syrjäytetyksi äidin puhuessa minuutin isin kanssa.
  • Lattia, joka ei muistuta miinakenttää. En väitä, että olisin ollut kovin siisti luonne ennen lapsia, mutta ainakin saatoin kävellä kodissani ilman jatkuvia kompastumisia ja kivuliaita kohtaamisia Lego-palikoiden kanssa. Tiesin myös suurinpiirtein, mistä mikäkin tavara löytyi, koska kotonani ei asunut minikokoista roudaria, jonka elämäntehtävä on kanniskella tavaroita paikasta toiseen. Väitän, että aikana ennen lapsia hiusharjani ei majaillut tiskialtaassa eivätkä kotiavaimeni lelurekan kyydissä.
  • Elämän spontaanius ja toisaalta ennalta-arvattavuus. Spontaanius oli mukavaa, kun se tarkoitti ex tempore -risteilyä tai retkeä kaupunkiin leffauutuutta katsomaan. Nykyisin ei moisia voi toteuttaa ilman huolellista suunnittelua. Lapsiperheen spontaanius tarkoittaa sen sijaan irrationaalisia raivareita, yllätysniskakkoja ja päiväkodista rantautuneita kihomatoja.
  • Hiljaisuus. Että saisi joskus ajatella ajatuksensa loppuun. Ettei joku kiljuisi korvan juuressa, kun yrität katsoa uutisia. Että päivät eivät olisi minuutista toiseen täynnä mölinää, kirkumista, vaatimuksia, äitiäitiäitiäitiä. Että olisi vain…hiljaista.
  • Vessarauha! Oi jospa kerran vessareissullansa saisi rauhassa lorottaa. Ennen “Käyn vessassa” ei ollut kenenkään mielestä kutsu liittyä seuraan. Eikä vessaan meno ollut kilpajuoksua, jotta ehtisin sulkea ja lukita oven ennen kuokkavieraan tunkeutumista seuraan. Kukaan ei myöskään rynkyttänyt oven kahvaa ja itkenyt katkerasti, jos sattui häviämään kilpajuoksun. Ne oli aikoja ne.
Vessarauha on menetetty etuus. Jos taapero ei ehdi mukaan istunnolle, hänen kätensä (ja äänensä) löytää kyllä perille.
Aina ei riitä, että minua seuraa vessaan lapsi (tai kolme). Joskus mukana tulee myös parkkitalo.

Olisi helppo keksiä lisääkin asioita, joita en lapsettomana osannut arvostaa, mutta heitän pallon teille. Mitä sinä kaipaat ajalta ennen lapsia?

 

Lue myös:

Oma aika kortilla? Ruuhkavuodet – kaipaat niitä vielä!

Arvosta omaa äitiyttäsi, älä arvostele toisten äitiyttä: #Äitiyspositiivisuus-haaste täyttää somen

 

Lisää Uusperhesatulta:

Syömishäiriön syövereistä tyytyväiseksi ruuhkavuosiäidiksi: Näin kehostani tuli ystäväni

Miten sillä on pokkaa tähänkin? ”Äitiys teki minusta itsevarman”.

Huippusuosittu postaus Uusperhesatun huonounisista lapsista: Esikoiseni hyväunisuus ei ollutkaan ansiotani

Ikäeroa puolitoista vuotta – ja siitä selviää? Sisarusten pieni ikäero ei ole tuomio hulluuteen

 

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

 

 

Mitä mieltä olet artikkelista?