"Kun oma vauva on hyvä nukkuja tai muuten tyytyväinen tapaus, on helppo kuvitella, että se on oma henkilökohtainen saavutus. Ei ole. Ehkäpä sain nyt ansioni mukaan, kun aikanaan besserwisserinä hymähtelin muiden äitien nukutushaasteille."

Julkaistu 21.1.2018   -   Päivitetty 18.5.2018

Ensimmäisen lapseni vauvavuosi oli äärettömän helppo. Niin helppo, että melkein häpesin sitä, miten vähällä pääsin. Vauva nukkui lähes täydet yöt noin kuusiviikkoisesta alkaen ja päiväuniakin koisasi kolme-neljäkin tuntia kerrallaan.

Hän nukkui missä vain: ravintolan penkillä, lattialla, missä tahansa sängyssä tai sohvalla. Hänet saattoi vain laskea sänkyyn tai vaunukoppaan ja poistua toiseen huoneeseen, ja hän nukahti. Itsekseen, ilman heijausta, ilman hyssytystä ja hyräilyä.

Luulin tietäväni paremmin

Kun tuttavani kertoivat minulle vauvoistaan, jotka eivät suostuneet nukahtamaan yksin, hymähdin itsekseni. Kun ystäväni avautui minulle vauvastaan, jonka vieressä joutui makaamaan kaikki unitunnit pitääkseen tämän unessa, mietin salaa mielessäni, että voisihan sen hoitaa toisinkin. Voisi opettaa vauvan nukkumaan yksin. Osasihan minunkin vauvani.

Vähänpä tiesin.

Lue myös: Näin opetat vauvalle nukkumista

Vauvani ei nuku vaunuissa!

Sitten syntyi toinen lapseni. Ja kas, omat oppini valuivat hukkaan. Vauva ei kerta kaikkiaan suostunut nukkumaan erillään minusta, ei päivällä eikä yöllä. Kyllä minä yritin. Heijastin häntä vaunuissa tuntitolkulla, hyräilin ja hyssytin.

Kaikki vaunulenkkimme kuitenkin päättyivät siihen, että kannoin toisella käsivarrella vaunuissa raivostunutta vauvaa ja toisella työnsin vaunuja. Nukutusyritykset terassilla puolestaan johtivat siihen, että vietin lopulta paljon enemmän aikaa pakkasessa vaunuja heijaten kuin mitä vauva lopulta nukkui. Väliajat istuin takki päällä sohvalla itkuhälytintä kuulostellen, valmiina säntäämään uudestaan ulos itkun alkaessa.

Paras, ja usein myös ainut nukkumapaikka: äidin sylissä.

Lue myös: Vauvat heräilevät jopa tunnin välein – tilasto kertoo, miten pikkulapset nukkuvat

 

Vain äiti tuo unen

Lopulta luovutin. Tämä lapsi ei nukkuisi kolmen tunnin vaunu-unia, ei edes kolmen vartin. Tämä lapsi tarvitsi äitiään tunteakseen olonsa turvalliseksi ja pysyäkseen unessa. Tämä oivallus johdatti minut lopulta kantoliinojen maailmaan.

Takiaisen nukutuksen pyhä kolminaisuus – kantoliina, jumppapallo ja kahvikuppi

Ensimmäiset seitsemän kuukautta vauva nukkuikin päiväunia vain liinassa, yöllä riitti äidin kainalo. Nyt kypsässä kahden vuoden iässä äititakiaisvauvasta kuoriutunut taapero ei enää vaadi jatkuvaa läsnäoloani pysyäkseen unessa, mutta edelleen hän tarvitsee minua tai isäänsä nukahtaakseen.

Kahden lapsen unileluna

Kolmas vauvani on samaa maata. Hän nukkuu kaikki unensa joko liinassa tai päälläni. Olen kyllä kokeillut kaikki kommervenkit saadakseni hänet nukkumaan välillä yksinkin, mutta silmät rävähtävät auki viimeistään viiden minuutin päästä siitä, kun ihokontakti minuun katkeaa.

Ruuhkaa sängyssä!

Raskausaikana toivoin hieman itsenäisempää nukkujaa ja kuvittelin, ettei salama iskisi kahdesti samaan paikkaan. Mutta niin vain kävi: tämäkin vauva tuntee olevansa tarpeeksi turvassa nukkuakseen vain silloin, kun äiti on kuolausetäisyydellä. Yöt nukunkin näiden kahden äititakiaisen välissä – tai alla, jos tarkkoja ollaan.

Vauvat ovat yksilöitä

Mitä tästä opin? No ainakin sen, ettei esikoiseni hyväunisuus todellakaan ollut omaa

ansiotani. Kun oma vauva on hyvä nukkuja tai muuten tyytyväinen tapaus, on helppo kuvitella, että se on oma henkilökohtainen saavutus. Että sitä on ollut itse vaikuttamassa hyväunisuuteen tai tyytyväisyyteen. Että minäpä saankin vauvani nukkumaan, koska teen asian x oikein.

Takiaistaaperon ihanin unilelu on äidin tukka.

Kunnes saapuu se toinen lapsi, joka romuttaa nämä käsitykset täysin – se, joka ei nuku ilman kantoliinaa ja kantajansa jatkuvaa hytkyttelyä jumppapallon päällä reidet maitohapoilla.

Hyväksy ja rakasta

Ehkäpä sain ansioni mukaan, kun besserwisserinä hymähtelin muiden äitien nukutushaasteille. Kaksi äititakiaista myöhemmin tiedän paremmin. Vauvat ovat yksilöitä – omituisia, reisimakkaroista ja helikopterin lailla huiskivista käsistä muodostuvia, aina jotain vaihetta eläviä yksilöitä – joiden tarvitsevuuden määrä vaihtelee suuresti.

Miten yhdistää työ ja perhe? No esimerkiksi näin.

Oman vauvan hyväunisuus harvemmin on vanhemman ansiota, samoin kuin huonommat unenlahjat eivät kerro mitään vanhemman kyvyistä.

Terveisin äiti, joka kirjoittaa tätäkin samalla nukkuvan vauvansa patjana toimien.

 

Lue myös:

Millaista on olla neljän lapsen äiti? Uusperhesatu kertoo: Neljästi vanhempi, neljästi varmempi

Ikäeroa puolitoista vuotta – Miten Uusperhesatu selviää? Sisarusten pieni ikäero ei ole tuomio hulluuteen

Katso kaikki artikkelimme aiheesta ”uni”

 

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu
Mitä mieltä olet artikkelista?