Viimeksi päivitetty 2.3.2019
Vajaa kaksi kuukautta sitten kirjoitin kuopuksemme uniongelmien eskaloitumisesta – jälleen kerran. Silloin kerroin myös aikeistamme hakea lapselle paikkaa sairaalaunikoulusta. Olimme kertakaikkisen väsyneitä jatkuviin yöheräilyihin ja ainaiseen hyssyttelyyn sekä tuntikausien nukutusmaratoneihin, jotka onnistuessaankin saattoivat kosahtaa huoneesta poistuvan aikuisen polven naksahdukseen.
Puolitoistavuotiskäynnillä neuvolassa otin asian puheeksi, ja kuunneltuaan kokemuksiamme neuvolalääkärikin oli vahvasti sitä mieltä, että tarvitsemme uniasiaan ulkopuolista apua. Saimme siis lähetteen sairaalaunikouluun ja jäimme odottamaan sieltä yhteydenottoa. Ajatus kuopuksen yöpymisestä sairaalassa vieraiden ihmisten keskellä hermostutti, mutta uniongelmat olivat jatkuneet jo aivan liian pitkään. Olin henkisesti valmis passittamaan hänet asiantuntijoiden hoiviin nukkumista opettelemaan.
Ilta, jona kaikki muuttui
Mutta sitten jotain tapahtui. Yhtenä iltana mies poistui makuuhuoneesta lapsen sängyn ääreltä tunnin nukutusrumban jälkeen, vaikka lapsi ei vielä nukkunut. Hänen oli pakko syödä, ja muutenkin kuopuksen kukkuminen ja unen vastustaminen alkoivat ymmärrettävästi kiristää hermoja. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun jompikumpi meistä poistui hereillä olevan lapsen luota – olimme toki yrittäneet samaa lukuisia kertoja, mutta homma oli kaatunut joka kerta lapsen yltyvään itkuun, joka ei kerta kaikkiaan loppunut ennen kuin toinen meistä palasi huoneeseen.
Odotimme siis, että huuto alkaisi hyvin pian silläkin kertaa. Mutta huoneessa olikin hiirenhiljaista vielä viiden minuutinkin jälkeen. Ja kymmenen, vartin, kahdenkymmenen. Jossain vaiheessa hiivimme kurkistamaan pinnasängyssään makaavaa lasta, ja siellä hän tuhisi tyytyväisenä pehmoyksisarvisensa kainalossaan. Olimme aivan puulla päähän lyötyjä. Meidän lähes syntymästään asti uniongelmainen lapsemme nukahti itsekseen! Ensimmäistä kertaa ikinä!
Uusi maailmajärjestys
Koska emme halunneet riskeerata unen rauhaisaa jatkumista, jäimme nukkumaan olohuoneen vuodesohvalle. Ennen yöpuulle asettumista taisimme käydä etsimässä lapsen kadonnutta tuttia kerran tai pari, mutta muuten tämä nukkui aamuun asti itkuitta. Ja vaikka olimme varmoja, että kyseessä oli vain jokin hullu poikkeus säännössä, sama toistui seuraavana iltana. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Yhtäkkiä meidän ei tarvinnut enää jäädä huoneeseen lainkaan lapsen mentyä sänkyyn, vaan hän hyväksyi mukisematta huoneesta poistumisemme.
Nyt tätä uutta maailmanjärjestystä on jatkunut jo noin kuukauden päivät. Lapsi menee tyytyväisenä nukkumaan, tepsuttaa jopa innokkaasti sänkynsä luo, jonne toinen meistä hänet sitten nostaa. Asetamme unikaverin hänen kainaloonsa, tutin suuhunsa, peittelemme ja toivotamme hyvät yöt. Ja sitten poistumme huoneesta ja suljemme oven. Lapsi jää sinne pohtimaan syntyjä syviä (tai ehkä muistelemaan roskiksesta kaivamiensa kahvinpurujen hurmaavaa makua) kunnes nukahtaa. Itse, omassa rauhassaan, ilman hyssyttelyä ja aikuisen läsnäoloa.
Päiväunetkin maistuvat
Toki hän välillä havahtuu itkemään esimerkiksi kadonneen tutin perään, mutta yhä useammin hän osaa rauhoittua itse (jos vain onnistuu löytämään tuttinsa pimeässä), ja yhä harvemmin minun tai isänsä täytyy käydä rauhoittelemassa häntä. Ja mikä parasta, nyt myös päiväunet ovat alkaneet maittaa kuopukselle, ja hän jää päiväsaikaankin mukisematta sänkyynsä unta odottamaan. Viime aikoina päiväunet ovat kestäneet jopa pari tuntia, mikä tuntuu ruhtinaalliselta katkonaisten torkkujen jälkeen. Minä saan ihan oikeasti keskityttyä töihini lapsen tuhistessa toisessa huoneessa.
Tämä on ehkä monille hyväunisten lasten vanhemmille itsestäänselvyys, mutta meille tämä on edelleen Suuri Ihme. Että lapsemme yhtäkkiä nukahtaa ja nukkuu näin tyytyväisenä. Että me aikuiset saatamme uppoutua suosikkisarjaamme sohvalla ilman, että ohjelma täytyy jatkuvasti pysäyttää makuuhuoneesta kantautuvan itkun takia. Että illat lasten nukkumaanmenon jälkeen ovat oikeasti meidän omaa, rauhallista aikaamme eivätkä makuuhuoneen äänimaailman kuulostelua ja jatkuvia hyssyttelyvisiittejä.
Univelkojen makselua
Kaiken lisäksi lapsi on alkanut yhtäkkiä nukkua myös ajallisesti paljon pidempään kuin ennen. Hän menee illalla kahdeksan maissa nukkumaan ja aamulla herää yleensä vasta kahdeksan jälkeen – usein lähempänä puolta yhdeksää, ja välillä unta riittää yhdeksäänkin asti. Silti päiväunetkin maistuvat, ja illalla taas yöunet. Olemmekin vitsailleet, että ehkä hän nukkuu nyt pois kaikki puolitoistavuotisen elämänsä aikana kertyneet univelat.
Eli se siitä unikoulusta – sille ei todellakaan ole nyt tarvetta. Kaiketi lapsi vaistosi, että häntä oltiin passittamassa toisaalle nukkumaan ja päätti, että nyt on aika lopettaa pelleily ja alkaa nauttia nukkumisesta, tuosta elämän suuresta ilosta. Tai sitten jokin uninappula vihdoin naksahti oikeaan asentoon hänen päässään. Tai ehkä avaruusoliot kaappasivat surkeaunisen lapsemme ja lähettivät tilalle tämän unikeon (missä tapauksessa palautusoikeus on jo päättynyt). Joka tapauksessa tuntuu uskomattomalta, miten yhtäkkiä tilanne muuttui täydestä katastrofista ideaaliksi, sellaiseksi märäksi uneksi, jota en enää uskonut mahdolliseksi tämän lapsen kohdalla.
Hankala vaihe voi päättyä hetkessä
Ehkä koko tämän kirjoituksen punainen lanka onkin se, että lasten kanssa tilanteet voivat muuttua hetkessä: kyllä, usein huonompaan suuntaan, mutta välillä myös parempaan. Järkyttävän kamalaa vaihetta voikin seurata huikean ihana vaihe (joka tosin toivottavasti ei jää pelkäksi vaiheeksi), ja joskus, kuten tässä meidän tapauksessamme, muutos voi olla totaalinen ja hyvinkin äkillinen. Ongelma, joka tuntuu jatkuvan ikuisesti, onkin ohi silmänräpäyksessä. Ja kohta (no, ehkä vuoden jälkeen) sille voi jo nauraa: Muistatko, kun lapsi herätti meidät 10 kertaa yössä? Ei uskoisi tuosta unikeosta, joka hän nykyisin on!
Jos teilläkin nukutaan surkeasti tai arjessa on jokin muu jättimäinen takku, joka saa sinut epätoivon partaalle, hang in there – se voi olla ohi ennen kuin huomaatkaan. Katso vaikka meitä!
