Päivähoidon aloitus on iso askel pienen ihmisen elämässä – ja äidin elämässä myös. Kun lapsi on luonteeltaan hitaasti lämpiävä ja uusiin tilanteisiin huonosti sopeutuva, se voi olla erityisen haastavaa. Onneksi rauhallisesti totutellen, lasta kuunnellen ja tämän kanssa keskustellen pääsee pitkälle.

Viimeksi päivitetty 19.1.2019

Kolmevuotiaamme aloitti hiljattain päivähoidon. Hän on ainakin näin alkuun päiväkodissa kolmena päivänä viikossa – myöhemmin todennäköisesti enemmän. Puolitoistavuotias kuopuksemme on vielä toistaiseksi kanssani kotona, mutta pystyn työskentelemään hänen nukkuessaan, ja muutenkin on helpompi hoitaa työasioita päivän mittaan, kun paikalla on vain yksi lapsi.


 


Suhtauduin melko skeptisesti päivähoidon aloitukseen, sillä kolmevuotiaamme persoona ei ole helpoimmasta päästä. Hän ei ole helposti sopeutuva ja mukautuva, ja hänen vastarintansa eri asioihin kuuluu usein naapuriin asti. Toki osa on ikään kuuluvaa uhmakkuutta, mutta ilman sitäkin hän on kovin temperamenttinen tapaus. Lisäksi hän on ollut koko pienen ikänsä tiiviisti minussa kiinni eikä hän myöskään suhtaudu avoimesti uusiin ihmisiin tai tilanteisiin.

Hidas startti päiväkotielämään

En siis varsinaisesti odottanut päivähoidon aloitusta rauhallisin mielin. Kauhuani lisäsi se, että perhepäivähoitajilla ei ollut vapaita paikkoja, joten hoitopaikaksi osoittautui päiväkodin jo ennestään suurehko ryhmä, jossa lapsemme olisi pienimmästä päästä. Olin ajatellut, että perhepäivähoito olisi mukavan pehmeä lasku kodin ulkopuoliseen päivähoitoon, mutta nyt se ei ollutkaan vaihtoehto. Lisäksi aina, kun puhuin lapselle päiväkotiin menosta, sain vastaukseksi kiukkuisen ”EI!”:n. Lähtökohdat päivähoidon aloittamiselle eivät siis olleet suotuisimmat mahdolliset.

Sitten koitti loppiaisen jälkeinen viikko, jolloin tämä uusi elämänvaihe konkretisoitui. Olin ajatellut, että totuttelisimme päiväkotiin hitaasti, ja olinkin varautunut kulkemaan lapsen mukana siellä kaksi ensimmäistä viikkoa. Kotikuntamme varhaiskasvatuksen nettisivuilla jopa suositellaan rauhallista totuttelua, eikä läsnäoloani siis katsottu pahalla – päinvastoin.

”Mä haluun kotiin”

Ensimmäisenä päivänä olimme päiväkodilla pari tuntia. Lapsi leikki tiiviisti lähelläni eikä juuri päästänyt minua silmistään. Hoitajien puhutellessa häntä hän käänsi päänsä pois tai painautui minua vasten. Kun päiväkodin johtaja kävi jututtamassa lasta, tämä vastasi kaikkiin kysymyksiin raivokkaalla ”EI!”:llä. Ensimmäisen päivän ujoutta, minulle sanottiin. Kyllä se siitä.

Ensimmäisen tutustumispäivänä lapsi leikki tiiviisti minun läheisyydessäni.

Toisena päivänä ryhmällä oli tiedossa jumppaa viereisen koulun salissa. Lähdimme siis sinne. Kun muut lapset juoksivat ja pomppivat innoissaan milloin jänistä, milloin karhua jäljitellen, omani makasi salin laidalla vastustaen kaikkea. Mä haluun kotiin. Äiti, syliin. Ei, en osallistu! Jumpan jälkeen oli lounas, jolle osallistuimme ryhmän mukana. Lapsi otti näkkileivän ja oli ottamassa toisenkin ennen kuin ensimmäinen oli syöty. Kun sanoin ettei se käy, hän alkoi kirkua niin, että samassa pöydässä istunut isompi lapsi sanoi korviensa särkevän. Well, you better get used to it.

Päivä käynnistyi raivohuudolla

Kolmantena päivänä ryhmä oli jo lähdössä ulkoilemaan, kun saavuimme paikalle. Kun laskee yhteen muutoksia vastustavan ja siirtymätilanteissa hangoittelevan lapsen ja sen, että mielikuva sisällä leikkimisestä vaihtuu yllättäen ulkona puuhasteluun, on lopputuloksena sen luokan raivohuuto, että kuulosuojainkauppias voisi perustaa menestyksekkään pop up -kojun päiväkodin kylkeen. Tunnekuohua pahensi tietysti se, että minä ilmoitin jääväni sisään – en pahoittaakseni lapsen mieltä lisää, vaan koska ajattelin, että minun läsnäoloni pitkittäisi raivoa entisestään. Lapsethan ovat aina haastavimmillaan vanhempiensa seurassa.

Jäin siis sisälle kuuntelemaan, kun raivokirkuna raikasi päiväkodin pihalla. Ja se fanfaari kestikin pitkään. Yritin sulkea korvani huudolta, sillä tietysti oman lapsen itku saa aikaan tarpeen tehdä jotain, jotta itku lakkaisi. Samaan aikaan kuitenkin tiesin, että syöksymällä pihalle lasta hyssyttelemään tekisin seuraavasta ulkoilukerrasta vain vaikeamman, myös lapselle itselleen. Jossain vaiheessa huuto onneksi lakkasi, ja vähän myöhemmin sisään tuli iloinen lapsi.

Äiti etäämmälle

Tämän kokemuksen jälkeen tuumasin, että ehkä minun olisi aika siirtyä takavasemmalle – ei vielä kokonaan pois päiväkodilta, mutta etäämmälle. Näin lapselle jäisi tilaa tutustua päiväkodin arkeen ja sitä pyörittäviin ihmisiin ilman, että äidin läsnäolo vetää koko ajan puoleensa. Seuraavat pari tuntia olinkin enemmän tai vähemmän näkymättömissä: tarvittaessa saatavilla, mutta en enää lapsen välittömässä läheisyydessä. Ja kas kummaa, Ruokailukin sujui tällä kertaa ongelmitta. Sama toistui seuraavana päivänä – olin paikalla, mutta en jatkuvasti näkyvissä, ja suuremmilta itkuilta vältyttiin.

Ruokaraivo yllätti

Seuraavalla viikolla oli aika totutella päiväkodin lepohetkeen. Aiemmin olimme viettäneet päiväkodilla vain aamupäivät, mutta olin kyllä kertonut lapselle, että jatkossa hän myös lepäisi muiden lasten mukana. Tähänkin ensireaktio oli tiukka vastustus, ja odotinkin mielenkiinnolla, miten ensimmäinen lepohetki sujuisi.

Maanantaina menin vielä lapsen mukana päiväkodille pariksi tunniksi, mutta lähdin siinä vaiheessa, kun ruoka-aika lähestyi. Ja taas huomasimme, miten tärkeää pienelle lapselle voi ennakointi olla: Lasten tultua ulkoa sisälle ehdin sanoa lapselleni, että seuraavaksi syötäisiin, mutta sitten kävikin ilmi, että ensin ryhmä kokoontuisi niin sanottuun päiväpiiriin. Tästä seurasi taas tuttu raivo, kun asiat eivät menneetkään niin kuin lapsi oli luullut. Minun läsnäoloni ei tuntunut parantavan tilannetta – päinvastoin – joten päätin poistua paikalta, ja siis ensimmäistä kertaa ihan kokonaan koko päiväkodilta. Jälkeenpäin kuulin, että loppupäivä oli mennyt yllättävän hyvin, eikä lepohetkikään ollut saanut lasta kiukkuamaan. Hän oli jopa nukahtanut tunniksi!

Ensimmäiset päivät ”yksin”

Tiistaina päätin, etten enää jäisi päiväkodille ollenkaan. Olin ajatellut viettäväni siellä enemmän tai vähemmän ensimmäiset kaksi viikkoa, mutta nyt alkoi tuntua, että läsnäolostani oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Aluksi lapsi oli selvästi tarvinnut minua turvakseen, mutta nyt näytti siltä, että mukana olemiseni ennemminkin haittasi lapsen sopeutumista ryhmään ja sen rutiineihin kuin helpotti sitä. Ryhmän aikuiset tuntuivat olevan samoilla linjoilla.

Lapsi lähti päiväkotiin mielellään, vaikka kerroinkin, etten enää jäisi sinne hänen saatavilleen. Vielä ulkovaatteiden riisuminenkin meni iloisissa merkeissä, mutta itku alkoi, kun ilmoitin lähteväni. Onneksi ryhmän lastentarhaopettaja oli kärppänä paikalla ja nappasi lapsen syliinsä, ja niin minä pääsin lähtemään. Eihän se mukavalta tuntunut, mutta toisaalta tiesin, ettei muuta keinoa ollut. Olisin vain pitkittänyt itkua ja pahaa mieltä jäämällä hyssyttämään ja lohduttamaan lasta.

Pikkuhiljaa ulkopuuhat ovat alkaneet sujua päiväkodissakin.

Jonkin ajan päästä lähdöstäni laitoin viestin päiväkotiin kysyäkseni, oliko itku loppunut. Vastaus oli rehellinen: Itku loppui, mutta alkoi uudelleen, etenkin siirtymätilanteissa. Myöhemmin sain onneksi uuden viestin: Lapsi puuhaili iloisesti, ulkoilu oli mennyt hyvin, samoin lepohetki, vaikka lapsi ei ollutkaan nukahtanut. Kun menin hakemaan lasta, hän istui tyytyväisenä hoitajan sylissä. Alkoi tuntua siltä, että ehkä tämä tosiaan tästä vielä muuttuisi iloksi.

Keskiviikkona toistui sama kaava: Lapsi lähti päiväkotiin iloisena, mutta alkoi huutaa, kun tein lähtöä. Ojensin hänet suoraan hoitajalle ja poistuin rakennuksesta. Myöhemmin kuulin, että huuto oli lakannut hetimmiten, ja sen jälkeen lapsi oli touhuillut ja leikkinyt hyväntuulisena koko päivän ja lepohetken koittaessa jopa kömpinyt kiireesti itse omaan sänkyynsä. Myös ruoka oli maistunut hyvin.

Ahdistus vaihtui luottavaisuuteen

En tiedä, miten homma sujuu maanantaina, kun välissä on ollut neljän päivän tauko, mutta uskon ja luotan, että kyllä se todellakin siitä. Jo muutamassa päivässä pienestä vastarannan kiiskestäni sukeutui päiväkotilainen, joka puuhailee muiden mukana ja on jo jotenkuten tottunut päiväkodin rutiineihin. Alkupäivien ahdistukseni on vaihtunut luottavaisuuteen, jota ruokki yhden hoitajan vakuuttelut, kun tiistaina hain lapsen kotiin: Sinun ei tarvitse olla yhtään huolissasi. Hän sopeutuu kyllä. Hän luottaa meihin aikuisiin jo nyt ja hakee turvaa sylistä. Me olemme ammattilaisia, hallitsemme tilanteen.

Lapset ovat yksilöitä ja suhtautuvat asioihin eri tavoin. Esikoiseni päiväkotiura käynnistyi käsittämättömän jouhevasti, mutta hän onkin ollut aina sosiaalisesti rohkea ja uusiin tilanteisiin suinpäin sukeltava. Oli odotettavissa, että tämän lapsen kohdalla alkumatkassa olisi töyssyjä. Niitä voi olla myöhemminkin, mutta niistä selvitään kyllä. Minulle on tärkeä tietää, että päiväkotiryhmän aikuiset suhtautuvat lapseen lämmöllä, ja että hän pääsee syliin aina halutessaan. Niin hän oppii luottamaan ja turvaamaan muihinkin aikuisiin kuin äitiin, isään ja isovanhempiin.

Lapsen uni on ollut jonkin verran levottomampaa päivähoidon aloittamisen jälkeen. Tässä hän nukkuu sylissäni painajaisunen jälkimainingeissa. Uskon, että unetkin rauhoittuvat, kun päivähoidosta tulee rutiinia.

Kuuntele ja juttele

En osaa antaa ihmeellisiä vinkkejä päivähoidon aloitukseen juuri siksi, että lapset suhtautuvat asiaan yksilöllisesti, ja se, mikä sujuu yhdeltä helposti, onkin toiselle suuri kompastuskivi. Sanoisin kuitenkin, että tärkeintä on kuunnella lasta herkällä korvalla. Silloin tietää, kuinka tiiviisti olla lapsen mukana päivähoidon aloituksessa, milloin olla paikalla turvasatamana ja milloin siirtyä etäämmälle. Toki joskus päivähoidon joutuu aloittamaan olosuhteiden sanelemana nopeasti, ja silloin totutteluvaihe voi jäädä toivottua lyhyemmäksi. Onneksi lapset ovat sopeutuvaisia – nekin, jotka aluksi vastustavat kaikkea uutta.

Toinen tärkeä asia on keskustelu. Kolmevuotiaallemme on ollut hyvin tärkeä kuulla, aina uudelleen ja uudelleen, että äiti tulee hakemaan sinut kotiin. Että päiväkodissa olo on vain väliaikaista, ja sinut haetaan aina pois. Meillä hyvää on tehnyt myös sen korostaminen, että lapsi on jo niin iso, että hän osaa olla päiväkodissa. Hän on tästä seikasta hyvin ylpeä ja alkuvaikeuksienkin aikana halusi kertoa kaikille aloittaneensa päiväkodin. Kun naapuri tuli juttelemaan meille yhtenä päivänä ulkoillessamme, lapsi huokaisi harmissaan tämän lähdettyä että ”Mä unohdin kertoa sille et mä olen päiväkodissa!”.

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

Mitä mieltä olet artikkelista?