Viimeksi päivitetty 6.4.2018
Esikoiseni ehti elää vain muutaman ensimmäisen viikkonsa saman katon alla molempien vanhempiensa kanssa. Erosin hänen isästään hyvin varhaisessa vaiheessa. Eron jälkeiset kuukaudet olimme kahdestaan,ja jo seuraavana syksynä ryhdyimme osaksi uusperhettä.
Esikoiseni ei siis tiedä mitään ydinperhe-elämästä: siitä, kun molemmat vanhemmat asuvat saman katon alla. Sen sijaan hän tietää kaiken siitä, kun äiti ja isä asuvat eri osoitteissa. Kun on kaksi kotia. Kun elämässä on kaksi isähahmoa: “oikea” isä ja isäpuoli. Yli 99 prosenttia ajasta hän on aivan tyytyväinen perhemuotoonsa, mutta joskus iskee ikävä ja harmitus. Kaipuu siihen,että kaikki rakkaat asuisivat saman katon alla.
Siirtymäkriisi iski
Viimeksi näin kävi eilen illalla. Lapsi oli ollut isällään kaksi päivää, joten jonkinlainen kriisi oli ehkä odotettavissakin. Hänelle on tyypillistä, että pidemmän yhdessäolon katketessa siirtymä toisen vanhemman luo voi olla hankalaa.
Kotona se sitten iski, kesken Afrikan tähden pelaamisen: ikävä isiä, harmi siitä, ettemme voi olla kaikki yhdessä. “Miksi te asutte eri kodeissa? Miksi aikuiset eroavat? Miksi me ei voida asua kaikki yhdessä? Haluan olla äidin ja isin kanssa, molempien ja yhtä aikaa!”
Yritin lohduttaa ja sanoittaa tilannetta parhaani mukaan. Kerroin, että joskus aikuiset lakkaavat rakastamasta toisiaan (mutta eivät lastaan, koskaan ikinä!). Että minä ja isänsä emme sopineet yhteen kovinkaan hyvin. Että me emme voi asua yhdessä, mutta lapsi saa elää meidän molempien kanssa. Ajattele, isi asuu vain viiden kilometrin päässä! Voit mennä sinne koska tahansa.
Onni, nauru ja rakkaus
Illalla sängyssä mietin asioita, joita aina mietin tällaisten tilanteiden jälkeen. Olenko huono äiti, kun en pystynyt antamaan lapselleni ehjää ydinperhettä? Jääkö lapseni jostain paitsi? Muistaako hän aikuisena lapsuudestaan ikävän, sen, että toinen vanhempi puuttui aina?
Ja kuten aina, tulin nytkin samaan lopputulokseen mietteissäni: En ole huono äiti. Olen tehnyt parhaat mahdolliset ratkaisut niin itseni kuin lapsenikin kannalta. Hän saattaa jäädä paitsi jostakin sellaisesta, minkä ydinperheiden lapset saavat kokea, mutta samalla hän saa tilalle omia ainutlaatuisia kokemuksiaan. Ihmisiä, joita ei toisenlaisella elämänpolulla olisi tavannut. Hän ehkä muistaa aikuisena ikävän, mutta toivottavasti myös onnen, naurun, kaikista suunnista tulleen rakkauden.
Ei meidän ideaalimme
Ydinperhe on kaunis ideaali silloin, kun sen osapuolet rakastavat toisiaan ja kun kaikilla on hyvä ja turvallinen olla. Elämä ja ideaali eivät kuitenkaan aina kohtaa. Silloin lapsen paras voi muuttua, olla ihan muuta kuin saman pöydän ääressä ruokailevat äiti ja isä.
Vaikka heikkoina hetkinä saatan pohtia esikoiseni kokemusta lapsuudestaan, en kyseenalaista sitä etteikö näin olisi paras tässä elämässä, jonka me saimme. Tämä on ylivoimaisesti paras vaihtoehto niistä, joita meillä oli. Ydinperhe on ehkä ideaali, mutta meille se olisi ollut onneton vaihtoehto. Ideaali lakkaa olemasta ideaali, jos tietyt edellytykset eivät täyty.
Niinpä jatkan samoin kuin tähän asti, kun esikoiseeni iskee ikäväkriisi: selittäen, sanoittaen, lapsen kysymyksiin parhaani mukaan vastaten. Ja muistuttaen siitä tosiasiasta, että perhemuotomme on tuonut hänen elämäänsä paljon sellaista, jota ei muuten olisi: isäpuolen, siskopuolen ja koko joukon bonussukulaisia.
