Kun syntymätön lapsi menehtyy, tämän mukana kuolevat vanhemman toiveet ja haaveet yhteisestä elämästä. Keskenmenon tai kohtukuoleman kohdanneet törmäävät silti usein surunsa vähättelyyn. Menetyksen kokeneella on oikeus oman surunsa suuruuteen, muistuttaa surututkija.

Viimeksi päivitetty 21.9.2019

Syntymättömän lapsen kuolema on aina tragedia lasta odottaville vanhemmille. Kun sikiö menehtyy kohtuun, tämän mukana kuolevat haaveet ja odotukset yhteisestä elämästä, joita vanhemmat ovat ehtineet rakentaa koko odotusajan.

”Sosiaalisessa mielessä lapsen elämän voi ajatella alkavan positiivisesta raskaustestistä. Siksi varhaisenkin keskenmenon kohdannut voi kokea menettäneensä lapsen, ja lapsen menetys milloin tahansa on suuri suru”, sanoo itsekin kaksi lastaan raskauden toisella kolmanneksella menettänyt surututkija Mari Pulkkinen.

Kuolleen lapsen synnyttäminen on rankka kokemus

Kohtukuoleman kokenut joutuu synnyttämään kuolleen lapsen, mikä voi olla suunnattoman raskas kokemus. Se voi herättää monenlaisia tunteita: äärimmäistä surua, katkeruutta, vihaa ja tyhjyyttä.

”Kuolleen lapsen synnyttäminen on rankka ja järjenvastainenkin kokemus. Tarkoitushan on synnyttää elämää. Vanha ajatus siitä, että lapsi on lahja, joka kuittaa synnytyskivut, ei pädekään. Sen sijaan lapsen syntymästä alkaa surun kipu, jonka rinnalla synnytyskipu ei ole mitään”, kuvailee Pulkkinen.

Toisaalta kuolleen lapsen syntymän hetki voi Pulkkisen mukaan olla myös kaunis ja hyvin herkkä. Oma lapsi on kuolleenakin oma lapsi.

”Myös kuolleen lapsen saaminen syliin on elämän suurimpia hetkiä, vaikkakin eri tavoin kuin elävän. Elämän alkaminen ja päättyminen ovat aina erityisiä hetkiä, ja kun ne leikkaavat toisensa tällä tavoin, ollaan sellaisen kokemuksen äärellä, jota on vaikea pukea sanoiksi.”

Suruja ei voi laittaa suurusjärjestykseen

Ulkopuolisten voi olla vaikea käsittää syntymättömän lapsen menetyksestä kumpuavaa surua. Pulkkisen mukaan moni keskenmenon tai kohtukuoleman kohdannut kokee, että ulkopuoliset vähättelevät heidän suruaan: ajatellaan, että koska lapsi ei ehtinyt syntyä, se antaisi aihetta vähäisempään suruun.

”Tällainen surujen laittaminen suuruusjärjestykseen on kovin hedelmätön lähtökohta. Menetyksen kohdannut voi toki omakohtaisesti vertailla surujaan, mutta ulkoapäin tullessaan se on julmaa ja aiheuttaa lisäkärsimystä. Ulkopuolinen ei voi arvottaa, että kyseessä ei ollut lapsi vain, koska tämä ei ollut ehtinyt syntyä.”

Vähättely lisää surevan taakkaa

Ulkopuolisten vähättelevä suhtautuminen voi vaikeuttaa vanhempien suremista ja lisätä heidän henkistä taakkaansa. Se voi saada vanhemman kyseenalaistamaan oman surunsa ja roolinsa: Olenko äiti/isä? Oliko lasta edes olemassa?

”Sureva vanhempi voi kokea, ettei hänellä olisi oikeutta surra. Pahimmillaan tämä eristää hänet ulkomaailmasta ja jättää yksin. Eihän ole houkuttelevaa puhua menetyksestään, jos vastaanotto on vähättelevä”, Pulkkinen miettii.

Tapa surra riippuu ihmisestä

Suru on yksilöllinen kokemus ja samoin tapa surra riippuu ihmisestä. Yksi hyötyy ammattiavusta, toinen vertaistuesta, kolmas ei kummastakaan.

Tunneihminen voi haluta velloa tunteissaan, tekijätyyppi purkaa suruaan ehkä tavoitteelliseen kuntoiluun ja kolmas ryhmä hahmottaa suruaan sanojen kautta kirjoittamalla ja puhumalla. Pulkkisen mukaan on hyödyllistä tunnistaa oma tapansa surra.

”Ei ole huonompi juttu pyöräillä 60 kilometriä päivässä kuin velloa tunteissa. Anna itsellesi lupa surra niin kuin itsellesi on luontevaa. Ei ole syytä arvottaa suremisen tapoja tai miettiä toisista, että tuo ei näytä surevan, kun toimii noin.”

Lapsen kuolemasta ei tarvitse päästä yli

Pulkkisen mukaan yhteiskunnassamme ajatellaan, että suru on prosessi, josta tulee selviytyä. Puhutaan surutyöstä, joka pitäisi saada päätökseen ja surun vaiheista. Surevalla itsellään kuva surusta voi kuitenkin rikkoutua, etenkin jos hän on menettänyt lapsen.

”Menetyksen kohdannut saattaa oivaltaa, että tämä on jotain sellaista, josta ei voi päästä koskaan yli. Lapsen menettäminen on niin voimallinen kokemus, että se vaikuttaa meihin koko loppuikämme. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sureva voisi enää tuntea elämäniloa.”

Suru ei ole häiriötila

Pulkkinen neuvookin kohtaamaan surun ja elämään sen kanssa. Ei ole syytä yrittää selviytyä surusta mahdollisimman nopeasti, sillä suru ei ole häiriötila, josta pitää päästä pois.

”Aiemmin puhuttiin, että suru helpottaa vuodessa, kun juhlapyhät on käyty kertaalleen läpi ilman rakasta ihmistä. Mutta kohtukuoleman kokenuthan ei ehtinyt koskaan edes viettää niitä lapsensa kanssa. Hän voi surra sitä mitä ei koskaan saanut: yhteistä elämää lapsen kanssa.”

Surun myönteiset vaikutukset

Jos surua ei yritä paeta tai selviytyä siitä mahdollisimman nopeasti, ajan mittaan voi huomata myös surun myönteiset vaikutukset. Pulkkisen mukaan surusta voi avautua täysin uusi maisema.

”Omat arvot voivat muuttua, samoin omakuva. Näitä myönteisiä vaikutuksia ei näe, jos ei uskalla surra. Surun pakeneminen harvoin kuitenkaan onnistuu, joten hedelmällisempää olisi niin sanotusti laskeutua surun syliin.”

Tunnusta surun merkityksellisyys

Syntymättömän lapsensa menettäneen lähipiiriä Pulkkinen kehottaa tunnistamaan ja tunnustamaan menetyksen merkityksellisyyden.

”On hyvä välittää viestiä, että menetyksen kohdanneella on kaikki oikeus oman surunsa suuruuteen. Korulauseita ja tsemppisanoja ei tarvita – riittää, kun on läsnä ja tekee tiettäväksi, että on pahoillaan.”

Mitä mieltä olet artikkelista?