Ensisynnytyksessäni en saanut edes pidellä vauvaani, kun hänet jo kiidätettiin teholle. Toinen kerta sujui jo paremmin. Kolmas puolestaan pääsi yllättämään vauhdillaan niin, että kiidin yksin taksilla sairaalaan, eikä mieheni ehtinyt koskaan mukaan.

Viimeksi päivitetty 20.3.2018

Samankin äidin synnytykset ovat usein keskenään hyvin erilaisia. Itse olen kokenut kolme aivan erilaista synnytystä: Ensimmäisestä sain henkisiä haavoja, toisesta korjaavia kokemuksia ja kolmannessa tunsin lopulta yksin synnyttäjän ylpeyttä.

Kuumeisen hidas piina

Ensimmäinen synnytykseni kesti parikymmentä tuntia. Avautumisvaihe oli hidas ja tuskallinen. Loppusuoralla minulle nousi korkea kuume, mikä teki koettelemuksesta entistäkin rankemman.

Muistan kun istuin synnytyssalin keinutuolissa kuumehorkassa täristen ja ajattelin, että tämä on kamalampaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella.

 

Vauvani vietiin luotani

Ensimmäisellä kierroksella tuska ei edes päättynyt vauvan syntymään. Fyysinen kipu loppui kyllä, mutta henkinen koettelemus jatkui, kun synnytyksessä keuhkokuumeen saanut vastasyntynyt kiidätettiin teho-osastolle hengityskoneeseen.

En saanut pidellä häntä, en edes nähdä muuta kuin vilaukselta. Jäin avuttomana, henkisesti ja kirjaimellisesti vereslihalla synnytyssaliin, kun vauvani vietiin pois luotani.

Tämä on ensimmäinen kuva esikoisestani ilman happiviiksiä ja nenämahaletkuja.

Vanha pelko nousi pintaan

Vauva toipui kyllä. Hän sai hyvää hoitoa, ja viikon jälkeen pääsimme kotiin. Kokemus jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Vauva-arjen pyörteissä en sitä edes oikein tajunnut, mutta tullessani raskaaksi uudestaan kolme vuotta myöhemmin, se nousi pintaan.

Ajatus lähestyvästä synnytyksestä sai epämääräisen pelon vellomaan vatsassani. Kävin jopa kertaalleen pelkopoliklinikalla juttelemassa asiasta, mutten kokenut saaneeni siitä apua. Niinpä odotin tulevaa synnytystä toisaalta innokkaana tapaamaan uuden tulokkaan, toisaalta kauhuissani.

Korjaava kokemus

Toinen synnytykseni oli lähes yhtä pitkä kuin ensimmäinen ja ainakin yhtä tuskallinen. Minulle oltiin vakuuteltu joka suunnalta, että toinen synnytys on varmasti lyhyempi. Että yleensä avautumisvaiheen pituus puolittuu toisella kierroksella. Minulla se oli yhden ainokaisen tunnin lyhyempi.

Silti synnytys oli kokemuksena eheyttävä. Tuskallisen ponnistelun päätteeksi sain rinnalleni terveen vastasyntyneen. Vastasyntyneen, joka huusi tukahtuneen vikinän sijaan, ja jota kukaan ei vienyt pois luotani.

Keskimmäisen lapseni syntymä oli pitkä, mutta silti eheyttävä kokemus.

Saimme tutustua toisiimme rauhassa heti synnytyksen jälkeen. Sain kokea onnistuneen ensi-imetyksen. Vaikken ole tähän päiväänkään mennessä unohtanut synnytyksen tuskallisuutta, oli se kuitenkin korjaava kokemus. Se paransi niitä henkisiä haavoja, joita ensimmäisen lapseni syntymä oli saanut aikaan.

Rajuja supistuksia

Sitten tulin raskaaksi kolmannen kerran, kymmenisen kuukautta toisen synnytykseni jälkeen. Pelkäsin avautumisvaiheen hitautta ja kivuliaisuutta, mutta pelko ei ollut enää samalla tavalla lamauttavaa kuin toisessa raskaudessani. Olin kuitenkin varma, että synnytys olisi tälläkin kertaa hidas. En uskonut nopeampaan synnytykseen enää kahden miltei vuorokauden mittaisen kokemuksen jälkeen.

Synnytys käynnistyi heinäkuisena iltana. Muutamassa tunnissa “Onko tämä nyt sitä?” -kipu kasvoi “Kuolen tähän paikkaan!” -tuskaksi. Kun rajuja supistuksia tuli kahden minuutin välein, enkä pystynyt olemaan enää missään asennossa, minun oli lähdettävä sairaalaan.

Lastenvahdiksi lupautunut äitini oli juuri sinä lauantaina toisessa kaupungissa. Laskeskelimme kuitenkin, että hän ehtisi kyllä ensimmäisellä aamujunalla takaisin, jotta mieheni pääsisi mukaan synnytykseen. Olivathan minun synnytykseni hitaita. Paitsi että tällä kertaa niin ei ollut.

Mies ei ehtinyt mukaan

Lähdin tuskissani taksilla sairaalaan – ja peloissani, koska jouduin lähtemään yksin. Taksikuski oli nuori mies, joka ajovauhdista päätellen pelkäsi minun synnyttävän autoon. Sairaalassa pääsin melko nopeasti synnytyssaliin, sillä homma näytti etenevän paljon aiempia kertoja ripeämmin.

Vietin tunnin ammeessa, sitten parituntisen supistusten välillä lepäillen, ja sen jälkeen sainkin jo alkaa ponnistaa. Mieheni lähetti viestin kertoakseen olevansa matkalla sairaalaan. Vastasin, että MINÄ ALAN NYT PONNISTAA. Kolme minuuttia myöhemmin kuopuksemme näki päivänvalon. Kun mies astui saliin, oli vauva jo ollut hyvän tovin maailmassa.

Viimeisin synnytykseni oli voimauttava kokemus. Synnytin kuopuksemme yksin, ja olen hassulla tavalla ylpeä siitä.

Ylpeä yksinsynnyttäjä

Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin yhdeksän tuntia, josta vietin sairaalassa alle neljä. Se ei ehkä kuulosta nopealta synnytykseltä, mutta se oli sitä minulle – olihan se yli puolet nopeampi, kuin kaksi aiempaa synnytystäni. Tämän synnytyksen avautumisvaihe oli vielä rajumpi ja tuskallisempi kuin kahden muun, mutta nopeus teki siitä helpomman kestää.

Synnytys oli muutenkin täysin erilainen kuin kaksi aiempaa. Synnytinhän tämän lapsen yksin, ilman miestä rinnallani. Sairaalaan lähteminen yksin oli ehkä pahinta. Sinne päästyäni olin niin syvällä synnytyskuplassa, etten oikeastaan edes osannut kauhistella ajatusta yksin synnyttämisestä. Keskityin alkukantaista urakkaa tekevään kehooni. Näin jälkikäteen olen jollain tavalla ylpeäkin siitä, että selvisin koettelemuksesta yksin.

Kolmiosainen synnytyssaagani

Ylpeä olen toki jokaisesta synnytyksestäni, vaikka etenkään ensimmäisessä kaikki ei mennyt niin sanotusti putkeen. Ne ovat minun synnytykseni, minun lasteni syntymät – jokainen niin ainutkertainen kokemus, että muistelen niitä varmasti lopun ikääni.

Tällainen on minun trilogiani, synnytyssaagani, joka eteni ensimmäisen osan traumoista toisen osan korjaavaan kokemukseen ja lopulta voimauttavaan päätösosaan, jossa synnytin yksin.

Millainen sinun tarinasi on? Ovatko synnytyksesi poikenneet kovasti toisistaan? Foorumille on avattu keskusteluketju aiheesta, käy osallistumassa!

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

Mitä mieltä olet artikkelista?  

JAA