Viimeksi päivitetty 9.3.2018
Monilapsisessa perheessä isommat lapset jäävät joskus pienempien jalkoihin – onhan esimerkiksi vauvan itku signaali, johon on reagoitava nopeasti. Siksi onkin tärkeää muistaa huomioida myös isompia lapsia riittävästi.
Kahdenkeskiset hetket hemmottelevat lasta, vaikkei yhdessä tekeminen olisi mitään kirjan lukemista kummempia.
Tiivis nelikko
Minä, mieheni ja kaksi vanhinta lastamme ehdimme olla tiivis nelikko useamman vuoden ajan ennen kahden pienimmän lapsemme syntymiä. Kävimme risteilyillä, uimassa, leivoimme ja pelasimme ilman, että kukaan roikkui lahkeessa tai itki eroahdistustaan metrin päässä.
Niin ihania palleroita kuin perheemme pienimmät ovatkin, joskus kaipaan sitä aikaa, kun oli simppeliä tehdä “isojen lasten juttuja”. Kun se ei vaatinut sitä, että toinen meistä aikuisista jättäytyy tekemisen ulkopuolelle pieniä paimentamaan. Kun ulkona saattoi peuhata lasten kanssa lumihangessa ilman että täytyi varoa herättämästä vauvaa.
Huomion kaipuu
Kuusi- ja kahdeksanvuotiaamme rakastavat pikkusisaruksiaan yli kaiken, mutta joskus hekin turhautuvat pienten tarvitsevuuteen. Joskus heitä ymmärrettävästi ärsyttää, kun vauvan itku menee kaiken edelle ja kun taapero tulee keskeyttämään pelit ja lukemiset mölinällään.
Muutama viikko sitten tokaluokkalainen oli murehtinut mummilleen kaipaavansa niitä aikoja, kun meitä oli vasta neljä. Silloin päätin, että hiihtoloman koittaessa passitamme pienet mummilaan ja keskitymme isoihin. Teemme jotain nelistään, ilman itkukeskeytyksiä ja vaipanvaihtovelvoitteita.
Keilaamaan ja pitsalle
Ja juuri niin me teimme. Kävimme keilaamassa, lapsille ekaa kertaa ikinä, ja sen jälkeen pitsalla. Ja olipa kivaa! Oli ihana keskittyä heihin, seurata keilausintoa ja kuunnella viisaita ajatuksia ohittamistamme rakennuksista ja bussia koristavasta mainoksesta. Okei, olihan sitä kitinää ja murmatustakin matkassa – aivan liian lyhyt keilausaika ja liian täysinäinen vatsa jälkkäriövereihin – mutta ainakaan kukaan ei saanut uhmaraivaria eikä heittäytynyt maahan meritähtiasentoon kirkumaan.
Tilaisuuksia lähteä nelistään humputtelemaan ei tule usein, eikä tarvitsekaan. Luulenpa, että tämä kantaa lapsia (ja meitä aikuisia) pitkälle: muisto siitä, miten he kaksi saivat taas jakamattoman huomiomme. Ja tieto siitä, että näitäkin hetkiä tulee – ei ehkä kovin usein, mutta kuitenkin.
Leffa tai lautapelejä
Sen sijaan pyrimme järjestämään säännöllisesti kahdenkeskistä aikaa isojemme kanssa, yleensä silloin, kun toinen heistä on toisella vanhemmallaan. Välillä se on tarkoittanut leffareissua kaupunkiin, toisinaan taas kirjastossa käyntiä tai luistelua lähikentällä. Jos muuhun ei pysty venymään, kahdenkeskinen aika voi olla vaikka Afrikan tähden pelaamista suljetun oven takana, tuhotaaperolta suojassa.
Vauva- ja taaperoikäinen ovat sellaisia huomiosyöppöjä, että aikaa on jaettava tietoisesti myös isommille lapsille. Se on kaikkien etu. Lapsi saa janoamaansa huomiota, mikä yleensä helpottaa arkea ja kitkee epätoivottua käytöstä.
Kitinää ja valitusta
Huomasin tämän konkreettisesti pari viikkoa sitten. Kuusivuotias oli alkanut huomattavan hankalaksi. Tuntui, että elämä oli yhtä kitinää ja valitusta tai vaihtoehtoisesti uhmakkuutta ja tottelemattomuutta.
Mieli teki komentaa ja torua, mutta sitten tajusin, mikä oli huonon käytöksen taustalla: tunne paitsioon jäämisestä, liian vähäinen huomio minun taholtani. Siinä oli ollut opiskelukiireitä, pikkusisarusten ja meidän aikuisten sairastelua, isällä yöpymistä ja mummilassa oloa, ja meidän kahden oma aika oli jäänyt olemattomiin.
Korjausliike auttoi
Niinpä tein pikaisen korjausliikkeen, varastin meille aikaa lautapelien parissa, vein kirjastoon ja jätskille, luistelemaan ja potkukelkkailemaan. Pidin huolta, että saimme olla joka päivä edes hetken kahdestaan, vaikka sitten kirjan mittaisen.
Ja kuinka ollakaan, lapsen käytös muuttui heti paremmaksi. Hänestä tuli yhteistyökykyisempi (ja ennen kaikkea yhteistyöhaluisempi). Kitinän määrä väheni dramaattisesti. Se, mikä oli näyttäytynyt oikutteluna ja uhmakkuutena, olikin ollut vain pienen pojan sanoittamatonta surua liian vähäisestä huomiosta ja kaipuuta kahdenkeskisiin hetkiin.
Opin kolme asiaa
Nähtävästi vanhempana oppii aina uutta, eikä kuuden vuoden kokemuskaan ole tae siitä, että aina ymmärtäisi, missä mennään ainakaan heti.
Minä opin tästä kolme asiaa:
- Lapsen käytöstä on hyvä pysähtyä kuuntelemaan ja miettiä syitä sen takana, vaikka luontainen reaktio olisikin kitinästä ärsyyntyminen. Usein taustalla on jokin ymmärrettävä syy, joka selvitessään helpottaa niin lasta kuin vanhempaakin.
- Kuusivuotiaskin on vielä pieni ja monin tavoin vanhemmistaan riippuvainen, vaikkakaan ei samalla tavalla kuin avuton vauva tai pukemisessakin apua tarvitseva taapero. Tämä on itsestäänselvyys, joka kuitenkin helposti unohtuu, kun perheessä on pienempiä lapsia. Isompikin lapsi tarvitsee syliä ja huomiota, vaikkei tarpeitaan aina sanallisesti ilmaisisikaan.
- Kahdenkeskinen aika on tärkeää lapselle ja vanhemmalle. Kun ehtii keskittyä vain yhteen lapseen, huomaa taas, miten viisas ja ihana tämä onkaan. Lapsi saa janoamaansa huomiota, mikä voi auttaa käytösongelmiin, kuten meillä kävi. Koen, että kaksistaan vietetyt hetket lähentävät minua ja lasta ja rakentavat me-henkeä, joka kantaa monilapsisessakin arjessa.
Nyt on lisättävä, että kahdenkeskiset hetket eivät toki aina ole mahdollisia, eikä se tarkoita että lapset voisivat huonosti. Esimerkiksi monilapsisen perheen yksinhuoltajalle ei liene realistista järjestää kahdenkeskisiä menoja lastensa kanssa. Yksikään rakkaudella hoivattu lapsi ei siitä varmastikaan kärsi.
Pienet hetket kunniaan
Kuitenkin silloin, kun se on mahdollista, se voi olla keino sujuvoittaa arkea. Kahdenkeskisen ajan ei tarvitse olla päivittäistä eikä sen tarvitse olla mikään iso juttu. Jo kirjan lukeminen sylikkäin, ihan kahdestaan, voi saada paljon hyvää aikaan. Huomioitu lapsi on yhteistyöhaluinen lapsi.
Lisää Uusperhesatulta:
