"Eikö teitä pelota? Vai olenko minä ainoa?" hän kysyy, ja foorumilaiset vastaavat.

Pelottaa!

Raskaus on muutenkin jännittävää. Ja sitten tulevat pelot:

”Pelottaa ja stressaa!!! Rasittavinta on kun  neuvolantäti sanoi että ota rennosti. Ei se käskemällä onnistu!” raskauden alussa oleva odottaja tuskailee.

”Eka raskaus ja kaikki niin uutta. Stressaa jos ei tunnu mitään ja stressaa jos on paha olo. Minä sain kasan vihkosia neuvolasta ja siellä oli turhankin tarkasti kerrottu mitä kropalle tulee tapahtumaan seuraavan 7 kuukauden ajan. Nyt olen ollut aika paniikissa tulevaisuudesta! Mielikuva on ollut kokoajan niin ruusunpunainen...että olis rauhallinen ja onnellinen olo kun on raskaana. Mutta  olo on ihan vastakkainen”, hän kirjoittaa ja jatkaa:

”Toissa yönä tuli valvottua ja selasin erilaisia vaunumalleja!!!! Tuli itku!! Se on ihan hebreaa ne kaikki vaunujen ominaisuudet! Olo oli etten kykene tähän.”

Lue myös: Tunteiden vietävänä

Kaikkia ketjussa kirjoittavia pelottaa jokin

Eniten pelottaa raskauden keskeytyminen. Alkuraskaus on herkkää aikaa, ja monella on huoli raskauden jatkumisesta:

”Pelottaa ja paljon. Miehelle ei voi niistä asioista puhua kun se heti tyrmää mut että en mä voi sellaista miettiä. Pitää olla vain positiivinen ja iloinen koko ajan. mutta huoli on suuri”, eräs odottaja kirjoittaa. ”Masukki on niin pieni ja haavoittuvainen vielä”, hän pohtii.

”Kyllä mua jännittää ja pelottaa jos jotain meneekin pieleen. Pakko vaan yrittää olla liikaa stressaamatta.”

”Kyllä mulla pelottaa koko ajan. Lupasin itselleni, että jos kaikki on ok seuraavassa ultrassa ni lupaan lopettaa pelkäämisen. En tiedä onnistuuko.”

Lapsen saaminen on kuin hyppy tuntemattomaan, ja tulevaisuus voikin tuntua pelottavalta:

”Pelottaa kyllä. Pelottaa sekä pienen alun fysiikan puolesta, kestääkö matkassa, onko kaikki hyvin ja niin edelleen. Lisäksi pelottaa tulevaisuus muutoksen tuulissa. Koskaan kun ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan.”

Lue myös: Pelon vallassa

Myös surulliset tarinat ja kokemukset pelottavat

Surulliset kokemukset ja läheisten menetykset pistävät miettimään. Mitä jos sama käy omalle kohdalle?

”mua ainaki pelottaa, eikä se pelko lopu vaikka se muksu siinä sylissä oliski..
siskon kaveri sai 2 vuotta sitten pojan joka eli 2,5 viikkoa, ultrissa ja raskaudessa kaikki oli ok, mutta syntyessä puuttuikin puolet sydämestä.”

”Oon kauhian utelias luonne. Siispä oon tietenki kahlannu kaiken maailman tuulimunaraskaudet ja kohdun ulkopuoliset raskaudet...En varsinaisesti pelkää, mutta oon varautunut ettei kaikki välttämättä menekään kuin on suunnitellut. Omalla 1-vuotiaana menehtyneellä pikkuveljelläni oli Downin syndrooma ja serkkunikin sai viime syksynä vakavasti sairaan lapsen, joten kyllä tuonne pääkoppaani on asennettu semmonen 'älä nuolase ennenku tipahtaa' -kohta. Jännityksellä siis oottelen ekaa neuvolaa ja ultraa ja tulevia seulontoja, vaikka kyllä mää tuon ekan ultran jälkeen jo huokasen helpotuksesta :)”

 ”Tiedän, ettei se nykyään ole enää niin iso juttu ja lääketiede on kehittynyt. Seurantakin on ihan hyvää (kivat ylimääräiset verikokeet, jee!!) Mutta kun noita kauhutarinoita nyt vain sattuu löytymään niin läheltä, niin kyllä pelottaa.”

Lue myös: Vain toinen jäi eloon

Kuinka saada pelko kuriin?

Pelko lapsen hyvinvoinnista alkaa äideillä jo raskausaikana, mutta eihän koko raskausaikaa voi käyttää murehtimiseen! "Millä te saatte sen tunteen katoamaan?" ketjun aloittaja kysyykin.

Kuukausiketjulaiset kertovat vinkkejä pelon karistamiseen:

”Saan pelon pysymään parhaiten poissa huonovointisina päivinä, kun mietin että jos mulla huono olo niin masussa hyvä olla. Toisaalta ei-oksettavina päivinä se pelko aina hiipii esiin.. Onneks (?) on ollut paljon niitä huonovointisia päiviä, niin on pysynyt hermot kasassa. :)”

”Kai sitä vaan pitäisi ottaa optimistijolla käyttöön ja painella pitkin aavaa ulappaa onnellisena, vailla huolia :)”

"Mie olen ajatellu tän raskauden ja edellisenki niin että myö ei voida kovinkaa paljoa vaikuttaa siihen miten elimistö reagoi mihinkäkii. Kaikella on loppujen lopuksi tarkoitus."

”Pitäs olla lukematta ikäviä juttuja ja ottaa päivä kerrallaan.”

”Itse asiassa tämä muiden kokemukset lohduttaa...on muitakin samassa veneessä. Kollektiivisuus lohduttaa”, eräs odottaja kiittelee, ja niinhän se on: jaettu murhe on puolitettu murhe.

Lue koko keskustelu: Eikö teitä pelota?

Teksti: Mira-Maria Heinonen
Kuva: Crestock