Seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kokeneelle naiselle synnyttäminen voi olla erityisen rankka kokemus. Avautumisvaihe-blogin ReginaVeritas kertoo vaikeuksista, joita hän kohtasi esikoisen synnytykseen valmistautuessaan.

Julkaistu 15.7.2015

Avautumisvaihe on synnytyksen ensimmäinen ja useimmilla naisilla myös synnytyksen pisin vaihe. Avautumisvaiheessa on latenssivaihe ja aktiivinen vaihe. Tämä blogi käsittelee kuitenkin minun henkilökohtaista, henkistä, avautumisvaihettani. Olen kolmeakymppiä lähestyvä, toista lastaan odottava äiti. Avautumisvaihe-blogi on itseterapiaa, purkautumista, tunnustuksia, haaveita, toiveita, suunnitelmia ja joskus myös tietoiskuja, valistamista ja provosointia; avautumista. Käsittelen kirjoituksissani vanhemmuutta, raskautta, synnytystä, imetystä ja toisinaan ihan vain omia kipukohtiani.En pyytänyt mielestäni paljoa. En halunnut sirkustemppuja. Halusin molemminpuolista ymmärrystä ja kuuntelua. Halusin kertoa, mikä minua pelottaa ja miksi. Kuvittelin, että siitä olisi hyötyä minut synnytyksessä kohtaavalle kätilölle.

Synnytyksen seksuaalinen ulottuvuus on tabu. Vielä suurempi tabu on synnytyksen seksuaalinen ulottuvuus silloin, kun synnyttäjä on kokenut seksuaalista kaltoinkohtelua.

Arviolta jopa joka viides synnyttäjä on kokenut elämänsä aikana seksuaalista väkivaltaa tai hyväksikäyttöä. Suurella todennäköisyydellä iso osa näistä naisista ei koskaan ole kertonut kokemuksista kenellekään, osalla seksuaalinen väkivalta saattaa olla arkipäivää siinäkin elämäntilanteessa, johon vauva syntyy.  

Seksuaalinen kaltoinkohtelu monen synnytyspelon taustalla

Seksuaalisen kaltoinkohtelun arvellaan olevan yksi  suurimmista syistä synnytyspelkoon. Lisäksi seksuaalista kaltoinkohtelua kokeneilla naisilla on huomattavan korkea riski masentua raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen. Myös riski esimerkiksi varhaisen vuorovaikutuksen häiriöihin äidin ja lapsen välillä on korkeampi. Äiti saattaa pelätä imetystä. Erityisesti lapsena hyväksikäytetyt äidit saattavat kokea syyllisyyttä viattomistakin hellyydentunteista lastaan kohtaan.

Tästä huolimatta kätilöitä, synnytyslääkäreitä tai muuta äitiyshuollon henkilökuntaa ei juurikaan kouluteta kohtaamaan näitä äitejä.

Itselläni rankka traumatausta – en tullut kuulluksi

Minä olen äiti, jolla on rankka traumatausta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja väkivallasta. Esikoistani odottaessa yritin puhua aiheesta mahdollisimman avoimesti neuvolassa ja pyysin lähetettä pelkopolille, mutta koen etten tullut kuulluksi.

Mielestäni yritin parhaani mukaan auttaa kätilöitä tekemään työnsä hyvin. En niinkään hakenut tai halunnut terapiaa enää traumoilleni, psykologini ovat aikoinaan sen hoitaneet kanssani menestyksekkäästi. Koin, ettei minua haluttu kuunnella. Koin, että kätilöt eivät osanneet suhtautua kertomaani. Sain kuulla, ettei kertomani kuulu heille vaan psykologille. Mutta kuinka asian kertominen psykologille saisi minua hoitavan kätilön ymmärtämään traumastani aiheutuneita ”erityistarpeita”? Enkä edes koskaan päässyt sinne psykologille. Lopputuloksena oli, että traumastani oli maininta papereissani, eikä mitään muuta. Minulle jäi epämääräinen paha olo jäytämään rintaani.

Synnytys sujui olosuhteisiin nähden hyvin

Synnytys meni kuitenkin olosuhteisiin nähden oikein hyvin. Kohtaamani kätilöt olivat lukeneet taustastani ja olivat ymmärtäväisiä. Kuitenkin vain minuutteja ennen kun piti alkaa ponnistaa, itkin kätilölle, koska minua pelotti ponnistustarpeen tuntuminen ulostustarpeena. Siinä minä olin, tärisevä itkevä massa. Kertomassa peräsuolen kivuliaiden repeämien aiheuttamasta ulostuspelosta.

Ponnistaessani kätilö laittoi kätensä emättimeeni ja käski ”työntää kätensä pois” (melko tavanomainen käytäntö synnytyksissä, sillä on tarkoitus tukea ja ohjata ponnistusvaihetta) ja  minä itkin ja huusin, mutta en saanut sanottua, että käsi tuntui pahalta ja pelottavalta. Synnytyksen jälkeen pienenpienen repeämän yksi tikki itketti ja pelotti. Taisin tikkauksen aikana hengitellä enemmän ilokaasua, kuin koko muussa synnytyksessä. Olin  yrittänyt irtautunut ruumiistani, erottaa itseni tapahtumista.

Kätilöillä ei ollut koulutusta eikä keinoja kohdata minua

En syytä tapahtumista kätilöitä. Ymmärrän, etteivät he osanneet suhtautua siihen, mitä minä heille kerroin. He eivät ehkä ymmärtäneet, että halusin vain selittää, että jotkut asiat ovat minulle todella vaikeita ja pelottavia, vuosien terapiasta huolimatta. He eivät ymmärtäneet, että yritin parhaani mukaan myös auttaa heitä, jotta he olisivat saaneet parhaat mahdollisuudet hoitaa ja auttaa minua parhaan kykynsä mukaan. Heillä ei ollut koulutusta, ei keinoja kohdata minua.

Synnytyksen jälkeen olen yrittänyt etsiä apua netistä. Synnytysraiskauskokemuksiin en samaistu. Löysin aihetta hipovan tutkimuksen, mutta sekään ei auttanut. Minulle ja kaltaisilleni ei ole apua, ei foorumia.

Myönnän, että tämän kertominen on minulle osa paranemisprosessiani. Monen mielestä tämä ei varmaankaan ole sovelias aihe ruodittavaksi julkisessa blogissa. Kuitenkin koen myös, että tässä olisi iso ja tärkeä aihe käsiteltäväksi. Ei minun takiani, vaan jokaisen naisen takia.

Seksuaalinen väkivalta on surullisen yleistä ja niilläkin naisilla, jotka ovat asian käsitelleet ja voivat muuten elää normaalielämää, saattaa synnytys ja äitiys nostaa trauman aivan uudella tavalla käsiteltäväksi. On kamalaa, ettei apua ja tukea ole tarjolla. On myös surullista, jos ei äitiyshuollon henkilökunnalla ole mitään työkaluja minun kaltaisteni naisten kohtaamiseen. Olisi kummankin osapuolen etu, jos asiat olisivat toisin.

Tällä hetkellä [teksti kirjoitettu 16.4.2015] odotan toista lastani. Olen käsitellyt asiaa paljon. Suunnittelen kotisynnytystä. Uskon, että tällä kertaa asiat menevät toisin. Paremmin. Uskon, että tällä kertaa saan ääneni kuuluviin.

Teksti on julkaistu alun perin ReginaVeritaksen Avautusmivaihe-blogissa 16.4.2015.

Mitä mieltä olet artikkelista?