Lapsen kuoleminen kohtuun on maailman pysäyttävä tapahtuma. Kati kertoo oman tarinansa.

Julkaistu 19.4.2010

”Olin raskausviikolla 36+3. Oli maanantaiaamu. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä, kun lapsivesi olisi tullut”, Kati kertoo.

Hälytyskellot alkoivat heti soida, kun kohdusta valui veden sijaan verta.

”Kiisin nopeasti sairaalaan, mutta lapsen sydänääniä ei enää löytynyt. Lääkäri totesi sanat, jotka muistan aina: valitettavasti hän on menehtynyt”, Kati kertoo.

Istukka oli irronnut.

”En voinut käsittää, miten se oli mahdollista. Sillä hetkellä tuntui, kuin olisin menettänyt kaiken: koko elämäni”, Kati kertoo.

Lue myös: Toistuvat keskenmenot

Kuollut lapsi piti synnyttää

Kuollut lapsi oli vielä synnytettävä. Synnytys – odotettu iloinen tapahtuma – oli yhdessä hetkessä muuttunut pelottavaksi ja epämiellyttäväksi tehtäväksi.

”Itkin kohtaloamme moneen kertaan synnytyksen aikana. Perusilmapiiri oli silti rauhallinen. Kun ponnistaminen alkoi, pieni paniikki kävi mielessä: kohta näkisin kuolleen lapseni”, Kati muistelee.

Jälkeenpäin Kati on ollut tyytyväinen siihen, että sai synnyttää lapsensa. Surutyön kannalta on parempi, ettei lapsi vain katoa perheen elämästä.

”Saimme viettää lapsen kanssa pitkän aikaa synnytyssalissa. Suukottelin ja halailin vielä lämmintä lasta, niin kuin äiti joka suukottaa lastaan ainoan ja viimeisen kerran. Seuraavana päivänä kävimme vielä kappelilla katsomassa poikaa”, Kati kertoo.

Lue myös: Ennenaikainen synnytys

Mieli järkkyi kateudesta epätoivoon ja vihaan

Jälkeenpäin tunteet myllersivät Katin päässä. Mielialat sahasivat siedettävästä epätoivoon ja takaisin.

”Tunsin kateutta niitä kohtaan, jotka olivat onnellisesti raskaana ja saivat elävän lapsen. Vihasin koko elämää. Se oli ollut meille epäreilu”, Kati sanoo.

Onneksi apu ei ollut kaukana. Katin mies, ystävät ja perhe tukivat häntä. Myös viralliset tahot tarjosivat apua.

”Sain sairaalasta jo seuraavana päivänä lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Kävin siellä säännöllisesti kolme kuukautta. Surutyössä on auttanut myös vertaistuki, Kati kertoo.

Ammattiauttajat eivät kuitenkaan pystyneet samaan kuin esikoinen.

”Poikani oli tapahtuman aikaan neljävuotias. Hänen takia en voinut jäädä sängynpohjalle märehtimään kohtaloani. Piti laittaa ruokaa ja ulkoilla. Hänen jutuilleen myös ensimmäistä kertaa huomasin nauravani”, Kati kertoo.

Mitä mieltä olet artikkelista?