Viimeksi päivitetty 13.4.2018
Jos jotain en osannut arvostaa tarpeeksi aikana ennen lapsia, niin hiljaisuutta. Sitä että kuuli omat ajatuksensa ja pystyi jopa vaihtamaan niitä toisen aikuisen kanssa ilman, että joku kailotti oman asiansa puheeni päälle. Sitä, että taustahäly oli oikeasti taustahälyä eikä kaikki muut äänet alleen jyräävää huutoa.
Kailotusta keuhkojen täydeltä
Meillä ei asu hiljaisia lapsia. En tiedä, onko sellaisia olemassakaan, mutta luulisin että ainakin vähän hiljaisempia on. (Pakko olla!)
Rakastan lapsiamme yli kaiken, mutta joskus toivoisin, että he olisivat hieman vähemmän kovaäänisiä. Että he voisivat joskus esittää edes yhden asian normaalilla äänenvoimakkuudella – kailottamatta keuhkojen täydeltä.
Isoimmat lapsemme osaavat kyllä hallita ääntään ja jopa kuiskata pyydettäessä, mutta se taito tuppaa unohtumaan heti, kun innostus valtaa alaa heidän pienissä kehoissaan. Ja sehän tapahtuu usein, ja jos ei innostus, niin joku muu äänenvoimakkuutta nostattava tunne, kuten suuttumus, suru tai ilo. Tylsyydenkin voi ilmoittaa volyymia säästelemättä: “ÄIIIITIII, MULLA EI OO MITÄÄN TEKEMISTÄ!”
Eteläeurooppalainen mummelimme
Taaperomme on kuin eteläeurooppalainen mummeli puhekulttuurinsa kanssa: Jos hänen viestiään ei ymmärretä, hän sanoo sen kovempaa. Ja kovempaa. JA KOVEMPAA.
Äänekkäimmillään hän on luonnollisesti suuttuessaan – nimitykset lentolisko ja ihmissirkkeli ovat syystä ansaittuja – mutta huutaminen on hänelle muutenkin ihan tavallinen kommunikointitapa.
Viimeksi eilen paikansin hänet ja äitini Citymarketin toisesta päästä vain taaperon “puheäänen” perusteella.
Viholliseni huuliharppu ja nokkahuilu
Oma lukunsa on tietysti (äänihuulten lisäksi) kaikki se muu, millä voi saada meteliä aikaan. Voi hakata leluvasaralla kaapinovea, ajaa potkuautolla rallia ympäri taloa, kilkuttaa haarukalla lautasta, paiskoa suutuspäissään ovia.
Ja ah, ääntä pitävät lelut – nuo joka vanhemman suosikit! Kukapa ei nauttisi leluauton sävelmästä kuultuna 37 kertaa päivän aikana?
Älkäämme unohtako myöskään huuliharppua ja nokkahuilua, noita musiikkikasvatuksen helmiä, jotka tarpeeksi rääkättyinä saattavat mystisesti kadota jäljettömiin, jopa pariksi viikoksi.
Kuulosuojaimet ja vessapako
Kuulosuojaimien esiin kaivaminen ei ole mikään liioiteltu juttu, kun vauva ja taapero karjuvat kuorossa, ja yrität saada ajateltua yhden ajatuksen loppuun.
Joskus olen myös sulkeutunut hetkeksi vessaan, mutta kahvan renkutus ja “Avaa!” -huudot pitävät huolen siitä, ettei ympäristö pääse käymään liian hiljaiseksi.
Hiljaisuutta kuunnellen
Siksi onkin ihanaa, kun kello lyö yhdeksän ja kaikki alaikäiset nukkuvat (ainakin toivottavasti). Vasta lasten myötä olen oppinut kuuntelemaan hiljaisuutta. Ennen siinä ei ollut mitään ihmeellistä – nyt todellakin on.
Harvoin haluan pilata sitä edes musiikilla. Haluan vain olla ja nauttia siitä mitä EI kuulu: kiljahtelua, huutoa, vastalauseita, yleistä mölinää.
Kesä tuo helpotuksen
Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, sanotaan. Tietysti mahtuu. Minun päähäni sitä ei vain aina meinaa mahtua määräänsä enempää.
Onneksi kevät etenee koko ajan ja ulkona vietetään viikko viikolta enemmän aikaa. Ulkona äänet hajoavat eri tavalla kuin neljän seinän sisällä sinkoillessaan.
Sitä odotellessa – kuulosuojaimet tukevasti päässä.
Mölistäänkö teillä jatkuvalla syötöllä? Sattuuko sinua jo korviin? Tule kertomaan kokemuksesi foorumille: Lasten jatkuva metelöinti – miten kestätte?
Lisää Uusperhesatulta:
Lue myös:
Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:
Lue myös:
