Taaperomme on viimein kohdannut tutittoman todellisuuden. Suurta askelta helpottivat tarina tutinnälkäisistä oravavauvoista ja tupsuhänniltä saatu vastalahja.

Julkaistu 14.8.2018   -   Päivitetty 17.8.2018

Nyt se on viimein tehty – viety kaksivuotiaan tutit. Hän ehti yli kahden ja puolen vuoden ikään ennen vieroitusta, mikä kyllä tuntuu pistona omassatunnossa. Pitäisihän oppikirjojen mukaan tuteista luopua jo viimeistään kaksivuotispäivään mennessä.

Se oli meilläkin ehdottomasti tavoitteena ja tarkoituksena, mutta sitten tuli kuopuksen ikuiset yökukkumiset ja muut huonot nukkumiset, eikä ikinä vain tuntunut tulevan sopivaa hetkeä. Meillä asuva taapero on uskomattoman lujatahtoinen ja kovapäinen, joten olimme vakuuttuneita siitä, että vieroitus tapahtuisi korvia huumaavan huudon kautta.

”Ehkä sitten kesällä…”

Kun yöt olivat järjettömän rikkonaisia jo muutenkin, emme halunneet vaikeuttaa tilannetta entisestään viemällä taaperon tutit. Ja kun välillä oli (hyvin lyhyt) parempi vaihe, halusimme ottaa kaiken irti siitä, että edes parin yön ajan vauva pysyi kohtuullisesti unessa.

Kun vielä hammashoitajakin antoi armahduksen taaperon tutin imemiselle sanomalla, että kyllä sitä voi kolmivuotiaaksi käyttää, oli helppo työntää koko vieroitus jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Meillähän oli rankka elämänvaihe, ja taaperohan käytti tuttia enää pelkästään uniaikaan. Voisimme hyvin hoitaa vieroituksen vasta kesällä, kun olisi valoisaa ja lämmintä ja helpompi kestää se ainainen univelka.

Tutteja tarvitsevat oravavauvat

Sitten tuli kesä, mutta sopiva hetki antoi vieläkin odottaa itseään. Tutista luopuminen oli usein mielessä ja puheissa, ja valmistelin jo lastakin siihen verbaalisesti, mutta viimeistä askelta emme vain saaneet otettua. Kunnes sitten tänään päätin lopulta hoitaa asiaan niin sanotusti maaliin. Päätin, että parempaa hetkeä ei tulisi – päinvastoin, kohta on taas pimeä syksy, ja rikkonaiset yöt houkuttelevat nykyistäkin vähemmän.

Niinpä kerroin lapselle, että nyt olisi se hetki, jolloin antaisimme tutit oravavauvoille. Olimme päätyneet tähän tarinaan, sillä taapero on mieltynyt oraviin, joita näkyy päivittäin pihapuissamme. En usko, että esikoiseni kanssa käyttämäni tarina tutin rikkoutumisesta olisi toiminut tämän tulisen luonteen kanssa, sillä hän olisi todennäköisesti vain vaatinut meitä ostamaan kaupasta uuden – tai vaihtoehtoisesti hän olisi käynyt varastamassa pikkusiskonsa suukappaleet itselleen. Sen sijaan tarina siitä, miten hän oli nyt kasvanut niin isoksi, että voisi antaa tutit niitä tarvitseville oravavauvoille, tuntui toimivan.

Vastalahjaksi autopehmo

Pakkasimme tutit pussiin, johon kiinnitin narun, ja ripustimme pussin pihakuusen oksalle. Lahjakassissa odotti taaperolle ostamani lahja: hieno uusi autopehmolelu unikaveriksi, kirpparilta löytämäni magneettipaketti sekä uusi keltainen paita. Pyysin lasta käymään takapihalla ja sillä välin vaihdoin tuttipussin lahjakassiin. Kun hän huomasi sen, oli ilo irti: ”Mun auto! Ovavat toi mulle tämmösen!”

Oravat osasivat valita mieleisen vastalahjan.

Toki minua jännitti, miten ensimmäiset päiväunet ilman tuttia sujuisivat, kun tutiton todellisuus iskisi taaperoa vasten kasvoja. Aluksi hän itkeskeli hieman sängyssään ja sen jälkeen kertasi kuiskien oravavauvojen tarvetta tuteille. Lopulta hän kuitenkin nukahti aivan rauhallisesti. Puolen tunnin jälkeen hän heräsi, mutta nukahti vielä uudestaan kolmeksi vartiksi. Ei huutoa, ei raivoa, vaan suht hiljainen hyväksyminen tuttien poistumiselle. Asiaa varmasti helpotti kainalossa ollut uusi, oravilta saatu pehmolelu.

Kuvamanipulaatio avuksi

So far so good. Tämä on toki vasta ensimmäinen tutiton päivä, ja edessä on vielä iltanukutus, jota minä en tänään hoida niin kuin taapero haluaisi, vaan mies. Voi siis hyvinkin olla, että edessä on vielä juurikin sitä huutoa ja raivoa. Kuitenkin uskon, että puoli voittoa on jo saavutettu.

Lapsi puhuu paljon oravista ja iloitsee saamastaan  lahjasta. Kertaamme usein sitä, miten iso hän jo on – niin iso, että osaa jo hienosti nukkua ilman tuttia. Pikaisella kuvankäsittelyllä loihdin häntä varten vieläpä kuvan oravasta taaperon ex-tutin kanssa identtinen suukappale suussaan, ja lapsi on katsellut sitä mielellään.

Myös magneetit olivat oravilta hyvä valinta vastalahjaksi.

Tunne lapsesi

Ehkä meillä ei olekaan edessämme viikkokausien unettomuutta tutin perään karjuvan lapsen takia. Ehkä nyt olikin juuri sopiva hetki tälle – olkoonkin, että vieroitus venyi yli puoli vuotta suositeltua pidempään. Ehkä huolellinen valmistautuminen kantoi hedelmää.

Tiedä häntä. Pääasia, että se viimeinen askel tuli vihdoinkin otettua, ja kaikesta päätellen se meni odotettua paremmin. Vieroitusvinkkejä en osaa muille edelleenkään antaa, paitsi yhden: Tunne lapsesi. Sisaruksetkin voivat olla niin erilaisia persoonia, että samat temput eivät toimi molemmille. Jollekin voi toimia simppeli tuttien pois heittäminen, toisille tuttiosan irti leikkaaminen ja tuttien rikkoutumiseen vetoaminen. Meidän taaperoomme upposi oravatarina kuin kuuma veitsi voihin, ja sitä muistellaan varmasti pitkään: ”Ovavat toi mulle lahjan. Ovavat talvi mun tutteja nukkumiseen. Ne on ihan poikki.”

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

Mitä mieltä olet artikkelista?