Viimeksi päivitetty 17.6.2018
Vanhempana on vaikea olla huolehtimatta ja stressaamatta. Välillä tuntuu, että huolenaiheiden määrä on loputon: Miksei se jo ryömi? Koska se oikein alkaa kävellä? Miksi se puhuu noin vähän ikätovereihinsa verrattuna? Oppiikohan se koskaan kuivaksi?!
Jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan, mutta sen tiedostaminen ei aina riitä häivyttämään huolia. Lasta ja hänen kehitystään tulee väkisinkin vertailtua ikätovereihin: Tuokin on jo päiväkuiva, ja meidän tyyppimme ei suostu vielä ollenkaan potalle. Meneeköhän hän kouluunkin vaipoissa?
Pakottamatta parempi
Juuri potta-asia oli yksi minun huolistani aivan vastikään. Taapero teki viime vuoden lopulla pottalakon – niin totaalisen, että jo pelkkä potalla käymisen ehdottaminen sai hänet kirkumaan pää punaisena. Sama koski vessanpyttyä. Hän ei kerta kaikkiaan suostunut tekemään asioitaan muualle kuin vaippaan.
Niinpä annoimme asian olla. Takaraivossa toki kolkuttivat neuvolan terveydenhoitajan puheet kuivaksi oppimisen herkkyyskausista ja oma huoli, mutta pakottamislinjalle emme halunneet lähteä. Uskon, että se olisi johtanut vain entistä voimakkaampaan vastustukseen. Niinpä raahasimme kotiin vaippapaketin toisensa jälkeen ja odotimme auvoisampia potta-aikoja.
Housuttomuuden hurma
Sellainen koitti vasta lähes puoli vuotta myöhemmin. Toukokuun lämpöaallossa taapero ihastui housuitta oloon ja sen myötä vaippa jäi vaivihkaa yhä useammin pois. Potalle hän ei edelleenkään pääsääntöisesti suostunut, mutta pytylle kyllä. Myös ulos pissaamisesta tuli yksi kaksivuotiaan suosikkitouhuista.
Nyt hän on ollut päiväkuiva jo noin kuukauden päivät. Hän ilmoittaa yleensä itse kun on hätä ja istuu vessanpytyllä jo tottuneesti. Pisu tuli! -huudahdus on edelleen ylpeyttä täynnä, ja me toki kehumme jokaista osumaa vuolaasti.
Kuin vallaton koira
Ulos tehty puskapissa on myös edelleen kova juttu, ja usein taapero pyytää sisältäkin ulos vain saadakseen roiskia ruohikkoon. Joskus hän muistuttaa erehdyttävästi vallatonta koiraa, jonka päästämme pihalle aamupissalle, kun emme itse vielä jaksa lähteä ulkoilemaan.
Valitettavasti koiramaisuus näkyy myös siinä, että taapero haluaisi toimittaa sen toisenkin asian taivasalla – ja on muutamasti toimittanutkin ennen kuin ehdimme hätiin (pun intended). Tämän hetken projekti onkin saada hänet ymmärtämään, että nurmikakka ei ole äidistä ja isästä yhtään niin hulvaton juttu kuin hänestä itsestään.
Turhat huolet
Mutta takaisin asiaan. Tämäkin murheeni “ikuisesta vaippapöksystä” osoittautui lopulta turhaksi – aivan niin kuin huoleni taaperon puheen kehityksestä. Ehkä olisi aika luottaa siihen, että lapsi todellakin kehittyy omaan tahtiinsa eikä stressaantua, vaikka useampi ikätoveri harppoisikin hänen ohitseen joissakin kehitysaskeleissa.
Yövaippa taaperolla on edelleen käytössä, enkä aio kiirehtiä siitä luopumista. Eiköhän lapsi kerro – tavalla tai toisella – sitten kun on valmis.
Lisää Uusperhesatulta:
Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:
Lue myös:
