Äitiyden parhaimpia puolia on vaikea tiivistää tai pukea sanoiksi. Oman äitiyteni parhaimmistoon kuuluu se, miten lapset ovat ankkuroineet entisen haahuilijan paikkaan ja aikaan.

Viimeksi päivitetty 29.5.2020

Nelilapsisen perheen äitinä tulee usein huokailtua sitä, miten stressaavaa arki on. Tulee ärsyynnyttyä lasten jatkuvista tarpeista ja vaatimuksista, siitä, että koko ajan joku haluaa jotain. Tai suuttuu jostain. Tai valittaa jostain. You get the point.

Vaikka osaan myös iloita hetkistä lasten kanssa, harvemmin tulee syvennyttyä pohtimaan äitiyden merkitystä ja sitä kaikkea hyvää, mitä se on tehnyt minulle ihmisenä. Tänään kuitenkin pohdin sitä – asiaankuuluvasti äitienpäivänä.

Ihanan kamala rakkaus

Mikä on parasta äitiydessä? Sitä on vaikea pukea sanoiksi tai kiteyttää yhteen lauseeseen. Rakkaus on tietysti ihanaa, mutta joskus se on myös kamalaa. Rakkauden synnyttämä huoli ja yön pimeinä tunteina päälle hyökyvät kauhuskenaariot eivät taatusti kuulu äitiyden parhaimmistoon. Tai ne ajoittaiset, järjettömän negatiiviset tunteet, joita vain kaikkein rakkaimmat voivat nostaa ihmisessä pintaan.

Ihanaa on tietysti myös läheisyys. Vauvan kiihkeä konttaus kohti hänen paikallistaessaan minut, taaperon kuolasta märät pusut, isompien lasten yhä vain jatkuva tarve päästä syliin ja nukkua kainalossa. Se kaikki on ihanaa, ja joskus toki myös rasittavaa, kun omat rajat häilyvät ja tuntuu, että joku on iholla vuorokauden ympäri.

Kun joku näyttää tältä huomatessaan sinut, voittaa se aika monta asiaa elämässä.

Äitiyden onnelliset hetket

Voisin listata tähän paljon muitakin itsestäänselvyyksiä. Lasten kikatus piha-altaassa loiskiessa. Levottoman vauvan rauhoittuminen sydäntäni vasten. Taaperon tahmainen pieni käsi, jolla hän haluaa pidellä minua kädestä, lujasti. Kuusivuotiaan “ison pojan” pyyntö rapsuttaa hänen selkäänsä nukahtamiseen asti.

Vauvan nukahtaminen rintaani vasten on yksi monista äitiyden ihanista puolista.

Äitiydessä on lukuisia onnellisia, ihania hetkiä. Alleviivaan sanaa hetkiä. Sillä eihän äitiys koko ajan ole ihanaa. Jotkut päivät ovat suurimmaksi osaksi kamalia, väsyneitä, stressaavia, täynnä illan ja nukkumaanmenon odotusta, täynnä itkua (lasten äänekästä ja minun sisäistä).

Lapset ovat ankkurini

Onni pitääkin löytää juuri hetkistä. Niissä se piileskelee. Mutta on muutakin. Jokaisella vanhemmalla on oma tapansa iloita lapsistaan. Minun tavoistani yksi on sen oivaltaminen, että lapset ovat minun kiinnekohtani elämässä, minun ankkurini. Minussa on osa heidän juuristaan, mutta samalla he ovat minun juureni.

Olen aina ollut vähän levoton sielu. Haahuilija ja haihattelija, joka on tuntenut epämääräistä kaipuuta puolet elämästään. Lapset ovat juurruttaneet minut, ankkuroineet aikaan ja paikkaan. Niin paljon kuin he välillä hermojani koettelevatkin, olen heidän ansiostaan levollisempi kuin olin milloinkaan ennen heitä.

Osaan elää hetkessä

Moni lapseton pelkää, että lapsi on kuin pallo jalassa. Että lapsi sitoo paikoilleen ja saa jämähtämään sijoilleen. Minulle lapset ovat kuitenkin tuoneet pelkkää positiivista levollisuutta, eivät kaltereita tai palloja jalkoihin. Olen edelleen minä, edelleen valmis ja halukas näkemään ja kokemaan, mutta epämääräinen kaipuu ja epämukava levottomuus iskevät harvemmin.

Minulla on kiinnekohtani, jonka äärellä olen vapaa haihattelusta. Osaan elää hetkessä kaipaamatta jatkuvasti jotain muuta tai jonnekin muualle. Kun lapset kasvavat, ankkurin naru pitenee, mutta ei se katkea. Tämä on minulle yksi äitiyden parhaimpia puolia: olla tässä ja olla siitä onnellinen.

Mikä sinusta on parasta äitiydessä? Tule kertomaan se foorumille: Mikä on parasta äitiydessä

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

 

Mitä mieltä olet artikkelista?