Laskettuun aikaan oli kalenterin mukaan jäljellä vielä lähes kuusi viikkoa. Pieni masuasukki päätti kuitenkin toisin. Onni syntyi laulaen ylsi toiselle sijalle Aktiivinen synnytys ry:n ja Vau.fi:n kirjoituskilpailussa. 

Viimeksi päivitetty 28.5.2010

Olin leiponut sydämen muotoisen täytekakun mieheni syntymäpäiväksi. Kesän ensimmäiset mansikat komeilivat kakun päällä.
Anoppi ja hänen anoppinsa istuivat kahvipöydässä. Talon entiset emännät. Appiukko oli aikoinaan syntynyt tässä talossa, valoisassa kulmahuoneessa. Mamma muisti kertoa siihen liittyvän tarinan tälläkin vierailulla.
Lapsivettäkö?
Housuihin lirahti. ”Nämä löystyneet lantionpohjan lihakset..” ajattelin. Housut kastuivat läpi. Vaihdoin ne. Pian lirahti uudelleen. Kysyin anopilta voiko lapsivesi mennä ilman, että tuntee kipua. Hän ei muistanut. Neljä lasta synnyttänyt. Anopin anopilta en kysynyt. Huolestuisi turhaan. Viikkoja kun oli vielä liian vähän: 34+2.
Olin maannut sairaalassa viikolla 31 kipujen vuoksi. Pääsin onneksi kotiin vuodelepoon. Supistuksia estävää lääkettä oli otettava päivittäin. Tuon kolmen viikon aikana suurin urheilusuoritukseni oli suihkussa käynti. Suurin murheeni puolestaan vauvan keuhkojen kehitys.
Äitini tuli kylään maistamaan mansikkakakkua. Olin vaihtanut housuja jo kahdesti. ”Lapsivettä! Nyt sairaalaan!” tuli kommentti. En olisi lähtenyt. Ainakaan yliopistolliseen sairaalaan. Jos vaikka olisi väärä hälytys. Ajoimme aluesairaalan kautta, jossa sain varmistuksen. Lirahdukset housuissa olivat lapsivettä.
Matkalla TYKS:n odotin kipujen alkavan. Kipujen, jotka veisivät jalat alta. Ei tuntemuksia. Kiireessä olin pakannut mukaani synnytyslaulukirjan, rentouttavaa musiikkia sisältävän cd:n, homeopaattisen rohdon ja akupunktioneulat. Viimeksi mainittuja en tosin uskonut tarvitsevani. Kivuliaana on vaikeata pistää itseään, ajattelin.
Lääkäri ei ehtinyt tutkia
Sairaalan lääkäri oli ylityöllistetty. Hän ei ehtinyt tutkia minua. Kivuliaita kun oli jonoksi asti. Yö teki tuloaan. Ei kipua, ei lääkäriä. Pääsin osastolle. Ystävällinen kätilö sanoi, että vauvan kannalta on parempi, jos hän pysyy masussa vielä pari vuorokautta. Ihmeen levollisin mielin kävin nukkumaan. Mies lähti kotiin. Nukuin ainakin tunnin sinä yönä.
Seuraavana iltapäivänä tapasin osaston lääkärin. Ei kipua, ei tuntemuksia. Päivä kului huonetovereiden kanssa jutellen. Yksi oli sairaalassa raskausmyrkytyksen vuoksi, toinen vauvan yliaikaisuuden takia. Oli ihana jakaa ajatuksia heidän kanssaan.
Illan suussa pääsin tutustumaan vastasyntyneiden teho-osastoon. Vauva tulisi syntymään keskosena. Itketti. Miten tässä näin kävi? Iltaa kohti rauhoituin. Kiitos miehen ja iltavuorossa olevan kätilön, joka kuunteli. Parasta hyväksyä tilanne, totesin. Synnytys saatettaisiin käynnistää seuraavana päivänä. Onnistuisinko saamaan doulan sairaalaan? Doulan, joka antaisi vyöhyketerapiaa. Vai pärjäisinkö ihan itse? Varsinkin, jos synnytys sittenkin käynnistyisi itsekseen, luonnollisesti. Kumpi parempi, kumpi pahempi, tuumailin?
”Aamulla sinulla on jo vauva”
Mieheni lähti kotiin. Makasin levollisena ja luin artikkelia delfiinien elämästä. Nuo viisaat eläimet. Vauva sydänkäyrää mitattiin ties monettako kertaa sinä päivänä. Sitten tunsin sen: pienen kivun. Supistus näkyi käyrällä. Oikea supistus. Olin iloinen ja helpottunut. Ei synnytyksen käynnistystä. Osastolla työskentelevä perushoitaja teki lähtöä iltavuorosta ja totesi ovella: ”Aamulla sinulla on jo vauva.” Kiitos hänelle hyvästä suggestiosta. Sanat kävivät toteen.
Kertasin synnytyslaulukirjasta oleellisen ja käytin ääntä sekä pystyasentoa heti alusta lähtien. Mies oli ehtinyt juuri kotiin kahdeksankymmenen kilometrin päähän. Osastolle ei saanut tulla yöllä, joten lupasin ilmoittaa hänelle, kun pääsen alakerran synnytysosastolle.
Yövuorossa olevat kätilöt olivat nuoria. Laittoivat käyrille ja hoitivat näin ollen työnsä. Muuta iloa heistä ei ollutkaan. Etsin itse osastolta säkkituolin ja kaurapussit. Terapiapalloa ei osastolla ollut. Lauloin uu –, oo- ja mm -kirjaimia. Pyrin olemaan pystyasennossa ja käytin mielikuvia apuna. Haaveilin alakerrassa olevasta altaasta ja siitä, kuinka mies suihkuttaisi vettä selkääni.
Sietämätön olo
Viikkojen vuodelepo oli laskenut yleiskuntoani. Väsyin nopeasti seisoma-asennossa. Pyrin istumaan, nojaamaan eteenpäin. Lopulta istuin keinutuolissa. Olo oli sietämätön. Jatkuvaa kipua selässä. Johtui vauvan laskeutumisesta. Sopivaa vokaalia ei tuntunut löytyvän. Jatkoin silti äänen käyttöä.
Vihdoin kätilö lähti saattamaan minua alakertaan synnytysosastolle. Kello oli kaksi yöllä. Matka alakertaan oli vaikea. Hississä tuli supistus. Kovin kivulias sellainen. Siitäkin selvittiin. Ihme kyllä.
Seuraava supistus tuli heti synnytyshuoneessa. Tervehdin alakerran kätilöä ja lauloin u -vokaalia. Hän kysyi harrastako joogaa. Ihmettelin itsekseni, mistä hän sen arvasi. Oletti myös, että haluaisin synnyttää ilman kivunlievitystä. Totesin, ettei se ole itsetarkoitus.
Kätilön mielestä näytin todella kivuliaalta. Niin kivuliaalta kuin viisi settiä auki oleva on. Ihanaa, joku huomasi minut ja sen, että olin kivulias. Ammattitaitoinen ihminen. Kipu, jota niin kovasti olin pelännyt, oli nyt totta.
Laulua ilokaasumaskiin
Sain ilokaasua ja opastusta laulaa ilokaasulaitteen putkeen. Kuvittelin, että olin sukeltamassa. Ilokaasumaski oli regulaattorini. Selän jatkuvaan kipuun päätin kokeilla aqua -rakkuloita. Halusin tietää ovatko ne todella niin kivuliaat pistää, mitä olin kuullut. Huusin.  Elämäni kivuliaimmat mehiläisen pistot.
Mies tuli noin tunnin kuluttua. Hän yritti hieroa, kuten olimme harjoitelleet. Kosketus ei tuntunut hyvältä. Supistukset voimistuivat. Makasin vasemmalla kyljelläni, lauloin ilokaasuputkeen ja hengitin supistuksen aikana muutaman kerran viisikymmentäprosenttista ilokaasua. Lopulta tuli tunne, että halkean. Mielessäni kävi jo luovuttaminen, harkitsin epiduraalin ottamista. Kätilön mielestä se olisi oikea päätös.
Syy halkeamisen tunteelle ja sietämättömälle kivulle selvisi. Olin kahdeksan settiä auki. Kätilö antoi vahvan suggestion: ”Kyllä sä kestät”. Viisas ammattilainen. Miten hän osasi valita juuri oikeat sanat. Kätilö poistui huoneesta ja sanoi, että saa alkaa ponnistaa, kun siltä tuntuu. Kertoi vievänsä terapiapallon huoneesta pois. En antanut viedä. Jos vaikka vielä istuisin sen päällä. En tosin istunut.
Vaatii rohkeutta ponnistaa kipua päin
Mieheni ehti olla huoneessa vain tunnin, kun tunsin vauvan pian syntyvän. Kätilö oli poissa hetken, ehkä supistuksen tai pari.  Ajantajuni katosi.  Aloin kokeilla ponnistamista. Se oli yllättävän vaikeata ja kovin kivuliasta.  Vaatii rohkeutta ponnistaa kipua päin.
Äänen käyttö unohtui. Kasvot jännittyivät, leuasta puhumattakaan. Ponnistin kasvoilla. Kätilö opasti hienosti, kehotti rentouttamaan kasvot. Olisin halunnut ponnistaa jakkaralla, sillä fysioterapeuttina tiesin vatsaontelon paineen olevan suurempi pystyasennossa ponnistaessa. Vauvan keskosuuden vuoksi olin tuomittu synnyttämään sänkyyn.
Harmittelin useaan otteeseen sitä, miten jakkaralla ponnistaminen onnistuisi paremmin. Olisin saanut mennä jakkaralle hetkeksi, mutta en synnyttää siihen. Lopulta kätilö totesi tiukasti, ettei kukaan meistä halua tämän keskosvauvan syntyvän lattialle.
Ponnistin kaksikymmentäseitsemän minuuttia kylkimakuulla. Selinmakuulle en suostunut. En aikonut ponnistaa ”ylämäkeen”. Sen verran tiesin anatomiasta ja lantion asennosta selinmakuulla.
Onnin omenapuu
Onni syntyi 27.6.2008 klo 4.07 hyvävointisena keskosena. Suurin toiveeni täyttyi: sain hänet hetkeksi vatsani päälle. Muutaman minuutin kuluttua lääkäri vei hänet vastasyntyneiden teho-osastolle. Isä pääsi teholle mukaan. Istukka syntyi sillä aikaa. Kätilö kysyi minulta, mitä istukalle tehdään. Miten hän osasikin kysyä. Halusin sen mukaan, jotta voin istuttaa sen päälle puun. Onnin omenapuun.
Kätilö onnitteli lähes luomusynnytyksestä ja antoi ohjeita äänenkäytön suhteen seuraavaa kertaa varten. Mies palasi teho-osastolta, jonne vauva jäi hyviin käsiin. Söin hieman ja soitimme isovanhemmille. ”Onni on syntynyt! Keskoseksi hän voi hyvin ja on isokokoinen. Painoa: 2760 g, pituus: 46 cm. Kaikki sujui hyvin ja yllättävän nopeasti”, ihmettelin ääneen.
Minulle kerrottiin, että muutaman tunnin kuluttua pääsisin katsomaan vauvaani. Mies ja kätilö työnsivät minut sängyllä yläkerran osastolle. Kello oli viisi aamulla. Yläkerran osaston kätilö otti meidät vastaan ja totesi päästäneensä minut alakertaan liian myöhään. Samaan hengenvetoon hän naurahti: ”Toisaalta sinun ei tarvinnut olla siellä niin kauan”.  Olin alakerran synnytyshuoneessa pari tuntia.
Mies sai poikkeuksellisesti jäädä nukkumaan aulan nojatuoliin. Minut kärrättiin huoneeseen, jossa huonetoverini nukkuivat. Itse en nukkunut. Odotin aamua ja vauvan näkemistä. Kaipasin isoa vatsaani ja sen liikkeitä. Odottavan aika on pitkä. Lähetin tekstiviestin ystävälleni: ”Onni on syntynyt. Tarvitsen imetysteetä. Kantoliinan voi myös tuoda sairaalaan.”
Lopulta aamu valkeni ja sairaalan rutiinit käynnistyivät. Huonetoverini onnittelivat ja halusivat kuulla synnytyksestäni. Itsekin ihmettelin synnytyksen nopeaa etenemistä ja synnytyslaulun toimivuutta.
Äiti sai pienen peikkopojan syliinsä
Vihdoin kello oli puoli yhdeksän. Mieheni työnsi minua pyörätuolilla vastasyntyneiden teho-osastolle. Fysioterapeutti pyörätuolissa. Piti tämäkin kokea. Nyt olin äiti. Äiti pyörätuolissa. Sain Onnin syliini. Pieni peikkopoika. Tumma paksu tukka, kanyyli pään suonissa.
Vauvan ennenaikaisuus näkyi hänen raajojen suorassa asennossa, väsymyksenä ja keltaisuutena. Onni ei jaksanut imeä tuttipullosta, rinnasta puhumattakaan. Lypsämistä osaston nuoret kätilöt huomasivat opastaa vasta parin päivän kuluttua. Perushoitaja oli heitä siitä torunut. Lypsäminen oli tuskaa, maitoa oli ehtinyt nousta jo niin paljon. Aluksi lypsin käsin, seuraavalla viikolla onnistui jo koneella. Täysin kivutta. Muutaman päivän kuluttua Onni jaksoi imeä hetken rintaa. Valtava onnen ja onnistumisen tunne täytti sydämen.
Itse kotiuduin omalta osastoltani viikon kuluttua. Heräsin kotona joka yö lypsämään. Aamulla ajoimme sairaalaa maitolastin kanssa. Iltaisin oli haikeata jättää lapsi sairaalaan. Vaihtoehtoja ei ollut.
”Elämäni onnellisin päivä”
Kahden ja puolen viikon kuluttua saimme Onnin vihdoin kotiin. Vauvan kanyyli, nenämahaletku, happisaturaatiomittari jne. olivat poissa. Se oli elämäni onnellisin päivä. Neuvolan jälkitarkastuksessa lääkäri totesi kaiken olevan kunnossa. Hänen mukaansa näytti siltä, kuin en olisi synnyttänytkään. Ei repeämiä, ei henkisiä traumoja.
Suurimman haavan aiheutti lapsen jättäminen sairaalaan ja erossa oleminen. Tätä haavaa paransin pitämällä lasta lähellä, sylissäni lähes koko ajan. Ehkä liikaakin? Ei, läheisyyttä ei voi antaa liikaa. Jokainen äiti hoitaa lastaan ja samalla itseään parhaalla mahdollisella tavalla. Omaan sisäiseen viisauteen voi aina luottaa niin synnytyksessä, kuin vauvan hoidossa.
Onnin onnellinen äiti


Lue kirjoituskilpailun voittajateksti:

Särkyneestä ehjäksi

Lue lisää synnytyksestä:

 
Mitä mieltä olet artikkelista?