"Kun aloin odottaa pikkuveljeä, oli yksi suurimmista toiveistani saada olla raskaana juuri niin pitkään, kuin pikkuveli haluaisi mahassani viihtyä. Ja tämä toiveenihan toteutui", Vau.fi:n bloggaaja ReginaVeritas kertoo. Joskus kannattaa varoa, mitä toivoo...

Viimeksi päivitetty 1.10.2015

Avautumisvaihe on synnytyksen ensimmäinen ja useimmilla naisilla myös synnytyksen pisin vaihe. Avautumisvaiheessa on latenssivaihe ja aktiivinen vaihe. Tämä blogi käsittelee kuitenkin minun henkilökohtaista, henkistä, avautumisvaihettani. Olen kolmeakymppiä lähestyvä, toista lastaan odottava äiti. Avautumisvaihe-blogi on itseterapiaa, purkautumista, tunnustuksia, haaveita, toiveita, suunnitelmia ja joskus myös tietoiskuja, valistamista ja provosointia; avautumista. Käsittelen kirjoituksissani vanhemmuutta, raskautta, synnytystä, imetystä ja toisinaan ihan vain omia kipukohtiani.Minä inhoan sitä, kuinka raskaudesta puhutaan monesti yliaikaisena jo päivä lasketun ajan jälkeen. Inhoan, kuinka äidit huutavat käynnistymisen ja jopa käynnistämisen perään. Inhoan, kuinka sairaaloiden ”yliaikaiskontrollien” kutsu käy yleensä jo ennen kuin raskaus on kestänyt 42 viikkoa. Enkä todellakaan ole osannut samaistua siihen tunteeseen, kun äidit kertovat ”pään hajoavan”, eivätkä he enää jaksaisi olla raskaana enää sekuntiakaan.

Esikoista odottaessa olisin halunnut saada rauhassa odottaa vaikka oikeasti yliaikaiseksi, mutta raskausdiabeteksen ja verenpaineen nousun takia en saanut. Minun mielestäni oli epäreilua, kun vauvani pakotettiin syntymään ennen kuin hän olisi halunnut. Synnytyksen lääketieteellinen käynnistäminen tuntui synteettiseltä ja pahalta. Itkin koko viikonlopun ennen maanantaiksi suunniteltua käynnistystä. Itkin, vaikka tiesin käynnistyksen lääketieteelliset perusteet ja olin niistä lääkärin kanssa yhtä mieltä. 

Ennustin synnytyksen ajoittuvan raskausviikoille 39+5. Olin väärässä. Mutta ei se mitään! Jaksoinhan minä hyvin. Ihmiset säälittelivät minua kaupassa ja leikkipuistoissa. Laskettuna päivänä jaksoin keinuttaa esikoista ja nautin hyvästä säästä, eikä maha tuntunut missään.

Kun aloin odottaa pikkuveljeä, oli yksi suurimmista toiveistani saada olla raskaana juuri niin pitkään, kuin pikkuveli haluaisi mahassani viihtyä. Ja tämä toiveenihan toteutui!

Päiviä kului lasketusta ajasta, enkä synnyttänyt. Seurasin, kuinka foorumilla muut synnyttivät ja vielä vauvaansa mahassa kantavat marisivat: ”Pääsisi jo synnyttämään! Pää hajoaa, enkä jaksa!” Enkä minä ymmärtänyt. Mitä nuo marisevat? Ei raskaus ole oikeasti yliaikainen ennen raskausviikkoa 42! Mikä hoppu tässä nyt on?

Mutta sitten se iski. Viikkoja oli kasassa 40+5, kun aloin hermostua.

Pyysin kätilöäni doulani kanssa tulemaan luokseni rentouttamaan kehoani ja valmistelemaan kehoani synnytykseen. Kovasti sanoin, etten halua ajatella hoitoa käynnistyshoitona, että haluan vain olla varma, ettei mikään kehoni kramppi tai muu jumi estä synnytystä. Mutta kyllähän minä synnytyksen käynnistymistä toivoin.

Se, mitä en vain kertakaikkiaan ymmärtänyt. Mitä suorastaan halveksin muiden kohdalla. Se tapahtui minulle: Minä en enää kertakaikkiaan jaksanut olla raskaana.

Ilmoitin kätilölleni, että haluan marssia seuraavana päivänä sairaalaan, ja suoraan leikkaussaliin sektioon. En enää kertakaikkiaan suostuisi olemaan raskaana.

Kätilön ja doulan antamat hoidot, spinning babies -tekniikat ja akupainanta olivat ihania, rentouttavia, välillä jopa päätäpyörryttäviä ja oksettavia. Vaikka lupasin itselleni olla toivomatta liikoja, petyin, kun seuraavana aamuna vielä olin raskaana, en synnyttämässä.

Mitään ei tapahtunut. Minua hermostutti. Minua itketti. Minua kiukutti. Se kuuluisa ”tatti” kasvoi otsassani.

Minua vitutti.

Raskausviikkoja 41. Ei mitään.

41+1. Luin Facebook-päivityksen, jossa olisi voitu kuvailla hetkeä meillä kotona: ”Synnytys käynnistynyt, esikoinen nukkuu ja mies täyttää allasta kellarissa.” Vaan päivitys ei ollut minun. Romahdin täysin ja itkin hysteerisenä. Ilmoitin kätilölleni, että haluan marssia seuraavana päivänä sairaalaan ja suoraan leikkaussaliin sektioon. En enää kertakaikkiaan suostuisi olemaan raskaana.

Olin vihainen. Olin pettynyt. En kertaikkiaan voinut sietää raskaanaoloa enää. Ennen kaikkea olin kuitenkin vihainen itselleni ja pettynyt itseeni. Kuinka minä, minä joka kirjoitin tämän tekstin, olinkin yhtäkkiä juuri sellainen, mitä en voinut sietää?!

41+2. Aamulla itkusta ja uhosta oli jäljellä enää vain särkevät silmät ja luovuttanut olo. Ajoin kirvelevän kirkkaassa auringonpaisteessa varaamaani uuteen hemmottelevaan käynnistyshoitoon. Akupainantaa ja aromaterapiaa. Ei mitään. Aurinko helotti ja oli kuuma. Mieheni oli maksanut hoidon, enkä kehdannut kertoa, ettei se tuntunut juuri miltään. Olin varma, ettei se saisi minua synnyttämään.

Illalla imetin esikoista uneen. Supisti. Mahassa tuntui poksahdus. Vaihdoin asentoa ja tunsin kuinka pieni tulvahdus lapsivettä valui sängylle. Kipeä supistus.

”No nytkö se käynnistyy? Näin pian? Ja minä kun olisin halunnut nukkua hyvät yöunet…”

Teksti on julkaistu alun perin ReginaVeritaksen Avautumisvaihe-blogissa  27.6.2015.

Mitä mieltä olet artikkelista?  

Edellinen artikkeliMilloin ensimmäistä kertaa yökylään?
Seuraava artikkeliArmeija vs. synnytys
JAA