Viimeksi päivitetty 17.7.2018
Kuopuksemme täyttää ihan kohta vuoden. Vauvavuosi hurahti taas uskomattoman nopeasti. Tuntuu että lapsi lapselta ensimmäinen vuosi menee aina vain nopeammin. Silmänräpäys, ja avuton vastasyntynyt on kävelevä tai vähintäänkin kävelemistä harjoitteleva taapero.
Vauva-ajan päättymiseen liittyy tiettyä haikeutta – etenkin, jos päättyvä vuosi on viimeinen lajiaan. Jos oikein alkaisi herkistellä, voisi ehkä kyyneleenkin vuodattaa sen ajatuksen edessä, että (todennäköisesti) koskaan enää minulla ei ole vauvaa.
Hyväntuulinen hassuttelija
Kuopuksemme on nyt, hieman alle vuosikkaana, ihanassa iässä. Hän ei edelleenkään nuku kovinkaan hyvin, mutta hän on lähes aina hyväntuulinen ja nauravainen. Hän on kiinnostunut kaikesta ja möyrii päivät pitkät tutkimassa kaikkea leivänmuruista spagettikauhaan.
Hän osaa jo paljon: kävellä tukea vasten, varvistaa, taputtaa ja vilkuttaa. Ehkä parasta on hänen orastava huumorinsa ja hassuttelunsa, joka ilmenee koomisena irvistelynä sekä minun ja isänsä päälle kiipeämisenä ja siinä hytkymisenä.
Yhtä ihana tulevaisuudessa
Hän on niin ihana pulleakätinen ja suurisilmäinen makkara, että tavallaan haluaisin pysäyttää ajan tähän, edes hetkeksi. Tai vaihtoehtoisesti säilöä pulloon hänen tämänhetkistä valloittavuuttaan.
Mutta ei minun tarvitse. Tiedättekö miksi? No siksi, että hän tulee olemaan aivan yhtä ihana jatkossakin. Ei toki täsmälleen samalla tavalla kuin nyt, mutta lukemattomilla muilla tavoilla. Hän tulee olemaan hurmaava taapero, valloittava leikki-ikäinen, ihmeellisen ihana koululainen. Ja niin edelleen.
En haikaile mennyttä
Lasten kanssa sitä usein hekumoi jotakin tiettyä ikää tai hetkeä. “Voi kun hän pysyisi aina tuollaisena” ja “En halua että hän muuttuu ikinä!”. Mutta harvemmin tulee haikailtua mennyttä. Uudet iät ja vaiheet vievät mennessään ja osoittavat, että jokaisessa iässä on omat ihanuutensa.
En muista, että olisin koskaan katsonut taaksepäin ja ajatellut, että olisipa lapseni vielä yhtä pieni kuin tiettynä hetkenä. Sillä vaikka hän olisi ollut kuinka hurmaava jossakin iässä, kasvaminen ei ole missään nimessä tarkoittanut takapakkia ihanuudessa (unohdetaan tästä ne pahimmat uhmakaudet). Aina on tullut uusia ihania vaiheita, uusia taitoja, uusia hetkiä, jolloin olen taas ajatellut: Kunpa hän pysyisi aina juuri tuollaisena!
Kasvu on ihanaa seurattavaa
Sitä paitsi minusta on ihana seurata, kun lapseni kasvavat pikkuhiljaa omiksi itsekseen. Katsoa, miten heidän persoonallisuutensa kehittyvät. Kuunnella, kun he löytävät oman äänensä. Todistaa, kun heistä tulee niitä persoonia, joiden alut ovat kytkeneet heidän sisällään syntymästään asti. Kuulla heidän ajatuksiaan ja mielipiteitään, jotka kasvavat ja kehittyvät heidän mukanaan.
Kuopuksemme yksivuotispäivän lähestyessä en siis ole kovinkaan haikea. Vauva-ajan haikailun sijaan keskitän katseeni tulevaan: En malta odottaa, millainen persoona hänestä kasvaa!
