Toisiinsa sotketut vesivärit, epäharmoninen vaatekerta ja väärä hiekkakakkutekniikka - siinä joitakin asioita, jotka sattuvat täydellisyyden tavoittelijan sieluun. Elämä perfektionistina lapsiperheessä on joskus vähän rankkaa.

Julkaistu 5.10.2018   -   Päivitetty 5.10.2018

Sitä ei ehkä kotimme yleisilmeestä eli kotoisasta sotkusta arvaisi, mutta pohjimmiltani olen jonkin sortin perfektionisti.  Jos päätän tehdä jotain, useimmiten teen sen kunnolla. Ja kun sanon kunnolla, tarkoitan viimeistä piirtoa myöten niin täydellisesti kuin vain suinkin pystyn. Tämä koskee paitsi töitä, myös esimerkiksi leipomista ja urheilua. Syntymäpäiväkakun tekoa seuraa lähes poikkeuksetta leivontaraivo mikäli lopputulos ei ole kuvitelmani kaltainen, ja kun treenaan vaikkapa juoksua, mittaan matkaa, aikaa ja vauhtia tavalla, jota joku voisi pahansuovalle päälle sattuessaan kutsua pakkomielteiseksi.

Lasten kanssa touhutessa täydellisyyden tavoittelu olisi hyvä unohtaa, mutta kaltaiselleni ihmiselle se on haastavaa. Sieluun sattuu, kun lapsi tekee asiat aivan väärin! Tai ei siis väärin, vaan omalla ihastuttavalla tavallaan, mutta aivan eri tavalla kuin sisäinen perfektionistini toivoisi asian hoidettavan. Tässä lista asioista, jotka korventavat täydellisyyden tavoittelijan sielua.

1. Muovailu

Muovailu on kivaa ajanvietettä ja pitää 2-vuotiaankin aloillaan tovin jos toisenkin. Mutta se on myös haastavaa perfektionistille. Muovailepas äidille pallo, ehdotan, mutta hymyni hyytyy, kun lapsi länttää eriväriset muovailuvahat yhteen ja alkaa puserrella niistä epämääräistä rusehtavaa möykkyä. On pakko katsoa poispäin, hengittää syvään ja muistuttaa itseään siitä, että kyseessä on lopulta vain lapsen iloksi hankittu muovailuvahapaketti.

2. Vesiväreillä maalaus

Stressikäyrä nousee heti minuutin maalaussession jälkeen, kun lapsi ei muista huuhtoa sivellintä värien välillä, vaan pyörittelee sitä ensin vihreässä ja sitten keltaisessa värissä. Ja miksi paletin värien toisiinsa sotkeminen on muka mieleisempää kuin paperille sutiminen väri kerrallaan?!

3. Leipominen

Rento ja mukava yhteinen leivontahetki on kaunis ajatus, mutta valitettavasti se ei ole realisoitunut kohdallani vielä kertaakaan. Lapsilla on toki hauskaa, mutta itse joudun kylmä hiki otsallani pinnistelemään, jotten korottaisi ääntäni, kun jauhot pölähtelevät kulhosta pitkin pöytää ja sämpylöistä tulee aivan väärän muotoisia.

4. Hiekkakakkujen tekeminen

Täydellinen kakku syntyy, kun hiekan taputtelee ämpäriin oikein tiiviisti ennen sen nurinpäin kääntämistä. Miksi sitten lapsi lapioi ämpäriin ilmavan keon hiekkaa jättäen astian vieläpä puolityhjäksi ennen ylösalaisin kippaamista? Eikö hän ymmärrä, että noin syntyy paha kakku? Vai vielä pahempaa: Eikö lapsi vain välitä?!

5. Joulukuusen koristelu

Haaveissani siintää hillitty, punaisen ja kullan väreissä kimaltava kuusipuu, joka syntyy lämminhenkisen yhteisen koristelutuokion tuloksena. Lapsilla on kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat, sillä he ripustavat koko koristelaatikon sisällön kuusen alaoksille niin, että yhdellä oksalla saattaa riippua kolme erilaista killutinta. Menen kaatamaan itselleni viinilasillisen siinä vaiheessa, kun ”Ei, ei noin” karkaa huuliltani kuudennen kerran. Yöllä lasten nukkuessa käyn korjailemassa kuusesta pahimmat ylilyönnit pois.

6. Pukeminen

Valitsen lapselle legginsit, joissa on punaisia omenoita keltaisella pohjalla ja paidan, joka toistaa samoja sävyjä. Kokonaisuuden kruunaa asuun täydelliset sointuvat punaiset sukat. Ah, mikä harmonia. Mutta mitä nyt? Lapsi ei suostukaan pukemaan valitsemaani yläosaa, vaan kaivaa vaatelipastosta veljensä vanhan, kauhtuneen mustaharmaan Batman-paidan. Ei, ei, ei – eihän tuo nyt sovi ollenkaan omenahousujen kanssa! Yritän vielä suostutella hänet pukeutumaan valitsemaani paitaan, mutta itkupotkuraivari kurkkii kulman takana. Alistun siis kulahtaneeseen Batmanin muotoiseen kohtalooni, vaikka sielua särkee.

Ah, kerrankin harmoninen asu! Täydellisyyden tavoittelijan sydäntä lämmittää, kun hatun keltainen sointuu takin väriin.

Kyllä, ihailen suuresti niitä vanhempia, jotka pystyvät aidon rennosti antamaan lapsilleen vapaat kädet yllä mainituissa puuhissa. Minä en siihen pysty, mutta puren kyllä ahkerasti huulta, katson poispäin ja tsemppaan itseäni muistuttamalla sisäiselle perfektionistilleni, ettei maailma kaadu ruskeaan muovailuvahamönttiin tai väärän muotoisiin sämpylöihin.

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Mitä mieltä olet artikkelista?