Minä olen tuon pojan äiti. Kuten arvata saattaa, en ajattele asioita erityisen sukupuolisidonnaisesti. Lapseni on saanut nelivuotisen elämänsä aikana toteuttaa itseään juuri niin poikamaisesti tai tyttömäisesti kuin on itse halunnut. Ajatus ei ole lähtöisin kasvatusoppaista eikä mistään suuresta filosofiasta, vaan enemmänkin halusta toimia kuten luontevalta ja oikeudenmukaiselta tuntuu. Jos lapsen mielestä vaaleanpunainen pusero on maailman ihanin, mikä minä olen sanomaan että ei muuten käy, koska olet poika?
Tämänkaltaiselle lastenkasvatukselle on kuitenkin hieno termikin: sukupuolisensitiivisyys. Sillä tarkoitetaan lapsen luonteelle tilaa antavaa, lapset yksilöiksi vapauttavaa kasvatusta. Sukupuolta ei korosteta joka käänteessä, ei perustella että poikien kuuluu tehdä näin ja tyttöjen näin, ei sanota että tämä lelu on poikien ja tämä tyttöjen. Toisaalta sukupuolta ei myöskään häivytetä eikä väheksytä, kyse ei siis suinkaan ole sukupuolineutraaliudesta. Tyttö saa olla tyttö ja poika saa olla poika, mutta nimenomaan omanlaisensa tyttö ja poika, eikä vain sukupuolensa edustaja.
Sukupuolisensitiivisyys kasvatuksessa on yksinkertaisimmillaan sitä, että kasvattajat eivät lähtökohtaisesti esittele lapselle asioita valmiiksi koodattuina tyttöjen tai poikien juttuina. Lapselle annetaan mahdollisuus itse päättää ja kokea, mikä on hänelle mieleistä ja luonteenomaista: lapsi saa pitää nukeista tai pikkuautoista, dinosauruksista tai kotileikistä, pinkistä tai tummansinisestä. Tai vaikka kaikista näistä.
Meidän perheessä tällaisella ajattelutavalla on kasvanut lapsi, joka leikkii mieluusti sekä tyttöjen että poikien kanssa, hyppää muitta mutkitta merirosvojen miekkailutuokiosta barbien teekutsuille, pukeutuu tänään skeittifarkkuihin ja huomenna pinkkiin neuleeseen. Nauraa vedet silmissä kakkapökälejutuille ja kutsuu itseään joskus prinsessaksi. Hänen maailmassaan tyttöjen ja poikien jutut ovat kaikki yhtä sallittuja kaikille.
Kahden pojan äitinä olen mielenkiinnolla seurannut, miten muut pienten lasten vanhemmat kasvattavat lapsiaan sukupuolisuuteen. Havaintoni on, että tytöille sallitaan nykyään laaja-alaisempaa ilmaisua kuin pojille. Tyttö saa olla sekä tyttömäinen että poikamainen, mutta poika saisi olla mieluiten vain poikamainen. Vanhemmat harvemmin ostavat pojalle nukkekotia, vaikka tytölle voidaan ostaa autorata.
Ja entäs se vaaleanpunainen. Monen pojan vaatekaapissa nähdään kyllä nykyisin väriloistoa, mutta yksi väri puuttuu yhä. ”Kaikki värit käyvät, paitsi pinkki”, kuuluu pojilleen vaatteita hankkivien äitien mantra. Kuulinpa erään äidin palauttaneen pojalleen tilaamansa talvihaalarin, koska haalarin punainen väri vivahti luvatusta tomaatinpunaisesta hitusen liiaksi lohenpunaiseen. Kirkkaanpunainen käy, vähänkään vaaleanpunainen ei. Mikähän siinä on niin pelottavaa?