Kun uhma on kiivaimmillaan, konflikteja lapsen ja vanhemman välillä syntyy jopa joka kolmas minuutti. Tunnetuimman 2–3 ikävuoteen sijoittuvan uhman lisäksi lapsi käy läpi useita muitakin uhmavaiheita.

Viimeksi päivitetty 4.9.2012

“Lapsi tarvitsee uhmansa, sillä vasta sen kautta hän pääsee kehityksessä seuraavalle tasolle. Uhma johtaa kypsymiseen elämän joka vaiheessa. Näiden jaksojen aikana vanhemmuus voi olla haastavaa, koska lapsesta tulee hankala, kiukkuinen ja turhautunut.”


 


Psykologi Malin Alfvénin ja toimittaja Kristina Hofstenin kirjoittama Uhmakirja tarttuu aiheeseen, joka on jokaiselle vanhemmalle jossain vaiheessa ajankohtainen: lapsen uhmaan. Kirja julkaistiin Ruotsissa ensimmäisen kerran vuonna 2001, ja se oli heti menestys. Nyt suositusta teoksesta on ilmestynyt uudistettu laitos.

Uhmaa uhman perään

Kun puhutaan uhmaiästä, tarkoitetaan tavallisimmin 2-3 -vuoden ikäisen lapsen oman tahdon esiintulon aikaa. Mutta ei uhma siihen pääty. Uhmakirja nimittäin tietää kertoa, että uhmakausia riittää myös 4-vuotiaana, 6-vuotiaana, 9-vuotiaana, 12-vuotiaana ja tietysti teini-iässä. Ja itse asiassa vielä aikuisenakin, suurten kehitysvaiheiden ja elämänmuutosten yhteydessä. Esimerkiksi kolmenkympin ja neljänkympin kriisit sekä vaihdevuodet ovat omanlaistaan uhmaa. Jopa raskausaika on oma aikuisuuden uhmakautensa, ja sille on kirjan lopussa omistettu kokonainen luku.

Eräänlaista uhmanpoikasta esiintyy myös ennen kuuluisaa kaksivuotiskänkkää: vauvavuoteen nimittäin mahtuu peräti seitsemän kehityskriisiä, jolloin lapsi oireilee olemalla tavallista haastavampi.

Lue myös: Uhmaikäinen kasvaa itsenäiseksi

Uhmaa eri voimakkuuksilla

Kirjassa pureudutaan eri uhmakausiin ja käydään läpi, millaista lapsen käytös kulloisessakin vaiheessa on. Eri uhmavaiheiden piirteet ovat mielenkiintoista luettavaa. Esimerkiksi 2-3 –vuoden iässä lapsen ja vanhempien välillä syntyy tutkimusten mukaan pieniä konflikteja joka kolmas minuutti ja suurempia konflikteja kolme tai neljä kertaa tunnissa.

Lapsen persoonallisuus vaikuttaa uhmakkuuden määrään. Jotkut lapset reagoivat jokaiseen uhmakauteen voimakkaasti, toiset taas lievemmin. Koskaan ei kuitenkaan voi etukäteen varmasti sanoa, millainen tuleva uhmakausi tulee olemaan. Uhman intensiteetti voi vaihdella: esimerkiksi 2-3 –vuotiaana helposti uhmaiästä luovinut saattaakin saada tulisen kuusivuotisuhman.

Lue myös: Leikki-ikäinen oppii tekojensa seurauksia

Uhmakirjassa on oma lukunsa myös erityisen vaativille lapsille, joiden uhma on hyvin voimakasta. Noin neljä lasta sadasta on tällaisia, poikkeuksellisen voimakastahtoisia, intensiivisiä ja itsepäisiä. Kirjan tässä luvussa paneudutaan muutaman erittäin voimakkaan uhmaajan tarinaan.

Lue myös: Lapsen temperamentti ja resurssit

Uhma on hyväksi

Uhmakirjan kantava ajatus on, että uhma on hyvä asia ja sitä tarvitaan. Vaikka uhmalla on usein puheessamme kielteinen kaiku, on se lapsen kehitykselle ja kypsymiselle välttämätöntä. Kunkin uhmakauden jälkeen maailma avartuu lapselle yhä enemmän. Uhmakirja ehdottaakin, että uhmaikää voitaisiin kutsua vaikkapa termillä kypsymisvaihe, kehitysikä tai “minä haluan ja osaan itse” –vaihe.

Uhmalle on aina myös syy, vaikka vanhemmasta voi monesti tuntua, ettei kiukulle ja hankalaksi heittäytymiselle löydy mitään järkevää selitystä. Lapsen maailmassa asiat vain näyttäytyvät toisin, eikä lapsella ole vielä sanoja selittää asiaa vanhemmalle. Kirjassa kerrotaan esimerkki, kuinka lapsi alkaa yhtäkkiä vastustaa voimakkaasi kylpyyn menoa, vaikka ennen on rakastanut kylpemistä. Lapsi on saattanut tällöin saada oivalluksen: vesi katoaa ammeesta yhtenä pyörteenä, mitä jos minäkin katoan samalla tavalla? Vanhemman on tietysti varsin hankalaa keksiä, että lapsen yhtäkkisen pelon ja hermostumisen takana voikin olla ajattelun kehittyminen.

Uhma ei riehu vuosikausia kerrallaan. Kun intensiivinen kehitysvaihe tasaantuu, sitä seuraa rauhallisempi palautumisjakso. Se voi tuntua vanhemmasta siltä, kuin lapsensa saisi jälleen takaisin omana itsenään, sellaisena kuin hän oli ennen uhmaa, vain kypsempänä. Myrskyn jälkeen on siis onneksi tiedossa poutaisaa – ainakin hetken.

Lue myös: Uhma täytyy elää

Suuttumus on sallittua

Silloin, kun uhma on kovimmillaan ja lapsen käytös kauniisti sanottuna mahdotonta, on vanhemman vaikeaa olla hermostumatta. “En näe vain punaista vaan näen joskus suorastaan mustaa”, kuvaa kirjassa eräs 2-vuotiaan uhmaajan vanhempi omia raivon tuntojaan, kun elämä lapsen kanssa on jatkuvaa kiukkukohtausten sietämistä.

Itse asiassa vanhemman hermostumista ja turhautumista jopa tarvitaan, koska se sysää lapsen kehitystä eteenpäin. Uhmakirja kannustaa aikuista näyttämään suuttumuksensa, sillä lapsen on hyvä oppia, että kiukustuminen ja malttinsa menettäminen on välillä aivan luvallista. Kirja kehottaa myös komentamaan ja asettamaan lapselle rajat, koska muutoin lapsesta voi tuntua, että hänet hylätään. Turhat taistot tosin kannattaa unohtaa ja miettiä, mistä on tärkeätä riidellä ja mistä ei. Esimerkiksi potalle ei lasta saisi pakottaa.

Silloin, kun uhma on uuvuttavimmillaan, on hyvä myös muistaa, että uhma on pohjimmiltaan eräänlainen rakkaudenosoitus. Kun lapsi voi hyvin, hän uhmaa niitä ihmisiä, joiden kanssa hänen olonsa on turvallisin. Tämän vuoksi vanhemmat saavat suurimman osan uhmasta osakseen.

Lue myös: Parivuotias tarvitsee rajoja ja kehuja

Helpotusta syyllisyydelle

Vaikka Uhmakirjan esittelemät monet eri uhmakaudet saavat hikikarpalot kohoamaan otsalle, on kirja samalla helpottavaakin luettavaa tahtotaaperon raivareiden kanssa hepuloivalle vanhemmalle. Kirja nimittäin on hyvin kannustava ja lohduttava: sen viesti on, että et ole yksin eikä vanhemmuutesi ole epäonnistunut, vaikka lapsesi olisi kaikkea järkipuhetta vastustava raivoava kauhukakara. Kaikki muutkin vanhemmat panikoivat samojen ongelmien kanssa, muutkin hermostuvat ja menettävät malttinsa.

Kirjaan on ripoteltu vanhempien omin sanoin kertomia kokemuksia elämästä uhmaikäisen kanssa. Lukija saa mahdollisuuden samaistua noihin raivostuttaviin – ja samalla välillä hullunkurisen koomisiin – tilanteisiin, jotka ovat jokaiselle pikkulapsen vanhemmalle tuttuja. Aidon elämän tarinat palvelevat hyvin tarkoitustaan vertaistuen tuojana.

Mitään mullistavia uhmakohtauksen taltuttavia kikkakolmosia tai oikotietä onneen kirjasta ei löydy. Kirja ei tarjoa yhtä tiettyä kasvatuksellista toimintatapaa känkkäränkkätilanteisiin tai poppakonsteja hermojenhillintään. Se ei siis ole “tee näin, kun lapsesi saa itkupotkuraivarin” –opas, vaan enemmänkin tukea ja selityksiä tarjoava, vanhemman huolia huojentava tsemppauskirja.

Lue myös: Kakaroiden ärsyttävimmät puolet

Uhmakirja on suositeltavaa luettavaa heti vanhemmuuden alkumetreiltä. Kirjan parasta antia vertaistuen ohella on lapsen kehityskriisien ja uhman syiden selitys. Lukija kokee monta oivallusta ja ymmärtää paremmin lastaan, kun tietää, että uhmaamisella on oikeasti tarkoitus. Ja ettei sille voi mitään. Ja että vanhemmuus ei ole hukassa eikä lapsi piloille lellitty kakara, vaikka lelut lentävät seinään, äiti on tyhmä ja kolmannetkaan sukat eivät tänään(kään) kelpaa.

Keskustele aiheesta foorumilla: Voihan uhma!

 

 

 

Malin Alfvén, Kristina Hofsten: Uhmakirja.
Tammi 2012, 160 sivua.
 

 

 

 

 

Teksti: Hanna Brockman
Kuva: Crestock

Lue myös:

Kasvatus alkaa kommunikoinnilla
Vuorovaikutus luo pohjan kasvatukselle. Muutaman viikon ikäinen lapsi on oppinut tuntemaan vanhempien tapoja ja sen, millaista on yhdessä heidän kanssaan.

Kasvatus on opastamista
Sinulla on tehtävä, jota voisi verrata opastukseen. Lapsi on maailmassa uusi tulokas, ja sinun tehtävänäsi on näyttää, kuinka täällä selviydytään.

10 opetusta lapsilta
Vanhemmat kuvittelevat, että vanhemmuus tarkoittaa lapsen kasvatusta. Todellisuudessa vanhemmuus on aikuisen kasvua, jonka ylirehtorina toimii itse vauva.

Kasvatusohjelmat hakoteillä
Supernannyn kaltaiset televisio-ohjelmat pitäisi kieltää. Ne viljelevät julmaa oletusta, että lapset ovat kuriton ”ihmislaji”, joka on kesytettävä ja rankaisemalla opetettava tavoille, brittiasiantuntija kritisoi.

Mitä mieltä olet artikkelista?