Narsistisille persoonallisuushäiriöisille on ominaista erilaiset suuruuskuvitelmat, voimakas ihailun tarve ja empatian vähäisyys. Henkilö kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun, on kateellinen tai ylimielinen ja voi käyttää muita häikäilemättä hyväkseen.
Narsisti vanhempana voi olla etäinen, omiin nautintoihinsa keskittyvä egoisti (ankara, välinpitämätön vanhempi) tai uhrautuva, syyllisyydellä ja rakkaudella manipuloiva hallitsija, joka toiset murtamalla nostaa itsensä keskiöön (marttyyri). Keskeinen ongelma molemmissa toimintatavoissa lasten näkökulmasta on kyvyttömyys empatiaan sekä muiden tarpeiden huomioimiseen. Lapselle perustarpeiden tyydyttäminen on keskeinen lähtökohta turvallisen kiintymyssuhteen muodostamiseksi.
Narsisti ei kykene kohtaamaan lastaan itsestä erillisenä, lapsi koetaan ikään kuin oman persoonallisuuden jatkeeksi. Tällöin narsistivanhempi saattaa ihailla rajattomasti lastansa. Hänelle on tärkeää, että lapsi menestyy koulussa, on hyvin käyttäytyvä sekä menestyy vanhempiensa haaveiden täyttäjänä. Lasta ei hyväksytä omana itsenään.
Lapsen epätäydellisyys, heikkous sekä avuttomuus on narsistivanhemmalle häpeä. Osa narsistivanhemmista jättää sen sijaan lapsen tarpeet täysin huomiotta, eivät kuuntele tai ota huomioon lapsen näkökulmaa. Kummassakin tapauksessa lapsen oma persoona jää vaille hyväksyntää, jota kuitenkin jokainen tasapainoiseen kasvuunsa tarvitsee. Tällöin lapsi pyrkii hyväksyntää saadakseen muovautumaan, sopeutuvat tasapainottomuuteen, alistuvat ja nöyrtyvät.
Narsisti käyttää monesti kaksoissidoksia kasvatuksessaan: ensin häpäistään ja loukataan, sen jälkeen lohdutetaan, tai toisin päin. Aluksi rakastetaan ja kehutaan, jonka jälkeen mitätöidään kaikki. Lapsen kasvun näkökulmasta epäjohdonmukaisuus, ennakoimattomuus sekä jatkuva hämmennys ovat suuria riskitekijöitä tasapainoisen persoonallisuuden rakentamisessa.
Narsisimivanhempi aiheuttaa monesti myös haasteita parisuhteessa sekä toisen vanhemman suhteen rakentamisessa lapseen. Toista vanhempaa haukutaan lapselle, heidän keskinäisestä suhteesta ollaan kateellisia, lasta käytetään riitojen pelinappulana sekä omana ”terapeuttina”.
Avioerot ovat usein myös hyvin riitaisia ja lapsen asema on niissä haastava. Narsistivanhempi kokee toisen vanhemman vanhemmuuden uhkana eikä siinä kyetä näkemään lapsen kannalta merkittäviä tekijöitä.
Persoonallisuushäiriö ei ole perinnöllinen. Haasteen narsistivanhemman lapsen kasvulle ja kehitykselle luo häiriintynyt kasvuympäristö, jossa ei ole tilaa hänen omalle persoonallisuudelle sekä hyväksytyksi tulemiselle omana itsenä. Riski siitä, että myös lapsesta kasvaa narsisti, on olemassa. Myös lapsen kehittyvä narsismi voi näyttäytyä kylmyytenä, toisen hyväksi käyttämisenä (paksunahkainen narsismi) tai syyllisyyden kantamisena, alistumisena sekä läheisriippuvaisuutena (ohutnahkainen narsismi).
Selvää on, että narsistivanhemman lapsi kokee kelpaamattomuutta sekä sisäistä tyhjyyttä, minkä takia eheytyminen edellyttää korjaavia ihmissuhteita, tilanteen ymmärtämistä sekä minän uudelleen rakentamista.
Narsistivanhemman lapset voivat myös selvitä elämässään hyvin. Tämä edellyttää ennen kaikkea muita turvallisia aikuissuhteita lapsuudessa. Lisäksi se usein edellyttää vanhemmalla iällä narsistista irtautumista, rajojen asettamista sekä tunteiden ja oman minän työstämistä.
Lapsi kykenee ymmärtämään usein vasta myöhemmällä iällä oman vanhemman narsistisuuden ja sen miten väärin on tullut kohdelluksi. Vaikka he ymmärtävät jo varhaisemmin vanhempiensa käyttäytyvän väärin, narsistivanhempi on taitava syyllistäjä, jolloin lapsi syyllistää itseään tai jotakuta muuta narsistivanhemman rinnalla.
|
Tarja Salokoski, laillistettu psykologi, psykologian tohtori, kolmen lapsen äiti.
Työskennellyt laaja-alaisesti lapsiperheiden, lasten sekä nuorten parissa. |
 |
Lisää kysymyksiä ja vastauksia kasvatuksesta