Isovanhemmista muodostuva tukiverkko kannattelee perhettämme. Apua ei aina tarvita, mutta jo tietoisuus sen mahdollisuudesta helpottaa arjessa jaksamista.

Viimeksi päivitetty 1.7.2018

Huomenna tähän aikaan olen juhlimassa ystäväni häitä. Eikä siinä vielä kaikki. Huomenna tähän aikaan olen juhlimassa ystäväni häitä kahdestaan mieheni kanssa, ilman lapsia. Vanhin lapsi on äidillään, toiseksi vanhin isällään ja kaksi pienintä ovat vanhempieni hoivissa. Pääsemme syömään rauhassa, puhumaan aikuisten kanssa ja nauttimaan häätunnelmasta ilman vastuuta karkailevista pikkuihmisistä.


 


Nyt, kun nuorin lapsemme lähestyy vuoden ikää, mahdollisuudet tämänkaltaisiin aikuisten menoihin lisääntyvät. Emme toki voi jättää pienintä liian usein emmekä liian pitkäksi aikaa, mutta jo satunnaiset irtiotot tekevät todella hyvää sen jälkeen, kun on ollut pitkään täysin kiinni lapsissa. Ja minähän olen ollut: ensin taaperossa, joka huusi perääni ensimmäiset puolitoista vuotta (ja huutaa vieläkin välillä) ja sitten kuopuksessa, joka syntyi heti kun taaperon ensimmäinen äitivaihe alkoi hieman helpottaa.

Yökyläilyä ja lyhyitä tuokioita

Irtiotot eivät tietenkään olisi mahdollisia ilman tukiverkkoa, tässä tapauksessa vanhempiani. Olen erityisesti äitini kanssa todella läheinen, ja koska vanhempani asuvat naapurissamme, on ollut luonnollista tavata heitä tiheästi. Tämä taas on tehnyt heidät läheisiksi lapsillemme vauvasta asti, mistä syystä uskallan jo jättää pienimmäisenkin yökylään mummilaan. Voin luottaa siihen että – erityisesti isoveljensä läsnäollessa – kuopuskin tuntee olonsa siellä turvalliseksi ja osaa ja uskaltaa tarvittaessa hakea turvaa äidistäni.

Naapurissa asuvista isovanhemmista on apua lasten kanssa myös pienimuotoisemmin. Muutaman kerran lapset ovat jääneet mummilaan hoitoon, jotta me aikuiset olemme voineet käydä tekemässä esimerkiksi viikonlopun ruokaostokset rauhassa. Pari viikkoa sitten äitini hoisi heitä pari tuntia, jotta me saimme siivota rauhassa vieraita varten. Hoitoavun ei siis tarvitse olla aina pitkäkestoista, vaan lyhyemmälläkin tuokiolla voi olla suuri merkitys arjen helpottajana.

Yksi tapa auttaa on tulla mukaan taaperon parturikäynnille viemään lapsen huomio pois tukanleikkuusta.

Anoppi kulttuurioppaana

Myös anopistani on apua lasten seurana ja leikittäjänä ja erityisesti kahden vanhimman lapsemme viihdyttäjänä. Toissa viikolla anoppini vei heidät Helsinkiin kahdeksi päiväksi ja täällä Turussa hän vie lapsia monenlaisiin menoihin, kuten museoihin, teatteriesityksiin ja elokuviin. Se on ihana asia, sillä välillä tuntuu, että vauvan ja taaperon myötä emme ole pystyneet tarjoamaan 6- ja 8-vuotiaille riittävästi kiinnostavaa tekemistä kotona oleilun vastapainoksi. On siis mahtavaa, että näin heille tarjoutuu mahdollisuus päästä näkemään ja kokemaan asioita, joihin en itse arjessa aina pysty venymään.

Sanoisin, että tukiverkon suhteen meillä on siis asiat todella hyvin. Saamme apua melkeinpä niin paljon kuin tarvitsemme. Emme tarvitse sitä joka viikko tai välttämättä edes joka kuukausi, mutta on huojentavaa tietää, ettemme ole yksin. Että jos arki alkaa tuntua liian tukalalta, meillä on ihmisiä, joiden puoleen kääntyä.

Konkreettinen apu ja henkinen turva

Kun levottomasti nukkuvan kuopuksemme yöt huononivat entisestään vaikuttaen jo taaperonkin uniin, vanhempani petasivat minulle ja vauvalle vuodesohvan alakertaansa, jotta kaikkien uni ei häiriintyisi. Kun valitin ettemme pysty koskaan viettämään kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa vauvan roikkuessa minussa kaikki illat ja yöt, ehdotti äitini, että ottaisi vauvan yhdeksi yöksi omaan kainaloonsa nukkumaan (tai valvomaan). Tuolloin en vielä hennonnut viedä kuopusta yökylään, mutta oman jaksamiseni kannalta oli tärkeä tietää, että se olisi mahdollista jos sitä haluaisin.

Tukiverkot ovatkin tärkeitä paitsi konkreettisen avun takia, myös henkisen turvan vuoksi. Ajoittain hankalaa arkea ja unettomia öitäkin on helpompi kestää kun tietää, että jos tilanne luisuu aivan mahdottomaksi, helpotusta on saatavilla. Kuopuksemme ilmoittaessa yllättäen tulostaan taaperonkin ollessa vasta vauva, olisin ollut vielä paljon enemmän kauhuissani, mikäli tukiverkkomme rakoilisi.

En ihmettele yhtään, että jotkut pariskunnat eivät halua lisää lapsia tukiverkkojen puuttumisen takia. Elämä olisi hyvin erilaista, jos mahdollisuutta hoitoapuun ei olisi. Jos kaikesta pitäisi selvitä koko ajan kaksin, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jos ei olisi ketään ottamassa koppia silloin, kun tuntuu että putoaa.

Hyvissä käsissä

Huomenna tähän aikaan olen juhlimassa ystäväni häitä. Kahdestaan mieheni kanssa, ilman lapsia. Voin ottaa rennosti ja luottaa siihen, että lapsemme ovat hyvissä käsissä. Itse asiassa niin hyvissä, että keittiöstä kantautuvasta keskustelusta päätellen taapero odottaa jo innolla huomenna koittavaa yökyläilyä mummilassa:

”Huomenna meen mummin luo. Jäät kotiin, isi.”

”Itse asiassa en jää kotiin, menen häihin. Mutta en mä sinne mummilaan tule jos sä sitä pelkäät.”

”Joo. Mummin luo meen, et tule mukaan. Menet häihin.”

Millaiset tukiverkot sinulla on? Saatko tarvittaessa hengähdyshetkiä ja hoitopua? Tule keskustelemaan aiheesta foorumille: Turvaverkot ja niiden tärkeys

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

 

Mitä mieltä olet artikkelista?