Meillä eletään äitivaihetta - jälleen kerran. Niin paljon kuin lastani rakastankin, en kilju riemusta saadessani olla ykkösvalinta hänen vessa-apulaisekseen.

Julkaistu 5.6.2018   -   Päivitetty 8.6.2018

“Äiti auttaa!”, ”Äiti pukee vaatteet!”, ”Äiti vie pöntölle!” ja niin edelleen. Äitivaihe on rantautunut meille – taas. Johan se olikin poissa ainakin muutaman kuukauden.

Taapero on ollut aikamoinen äidin poika vauvasta asti. Ensimmäiseen kymmeneen kuukauteen en voinut käydä juuri missään ilman että hän huusi kotona poissaoloni ajan. Öisin nukkumisesta ei tullut mitään ilman välitöntä läsnäoloani.

Hiukset unileluna

Vielä puolitoistavuotiaana lapsi huusi kuin hyena, jos hänen havahduttuaan unesta se oli isänsä, joka meni rauhoittelemaan lasta. Hän rauhoittui vasta kun minä tulin paikalle – tarkemmin sanottuna minä ja hiukseni. Hiukseni ovat olleet taaperon rauhoittumisen väline koko hänen ikänsä. Ennen omaan sänkyynsä siirtymistä hän hiveli ja siveli niitä joka ilta nukahtamiseensa asti. Vieläkin hän mielellään hiplaa hiuksiani sylissäni tai kantoliinassa ollessaan.

Hiuksiani ei ole kukaan rakastanut yhtä intohimoisesti kuin taapero.

Jossain vaiheessa taaperon puolitoistavuotispäivän jälkeen mies alkoi kelvata lapselle myös yöaikaan. Kuukauden ajan ehdin nauttia vapaudestani – siitä, että saatoin lasten nukkumaan menon jälkeen istahtaa olohuoneen sohvalle vaikka elokuvaa katsomaan. Sitten syntyi kuopus, toinen mamero, ja vapauteni riistettiin jälleen – mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

”Äitin poika!”

Nyt taaperon äitivaihe on siis tehnyt  paluun. Jo ainakin kuukauden päivät hän on protestoinut kotoa poistumistani korvia huumaavalla huudolla, vaatinut minua hoitamaan pukemiset, vessakäynnit ja sänkyyn viemiset ja seurannut minua kuin hai laivaa huoneesta toiseen.

”Äiti, käsi!”, taapero komentaa ja vetää minua perässään pitkin poikin kotipihaa.

Suihkuun mennessäni hän kipuaa vessanpytyn kannelle “kattoo”. Yrittäessäni hetkeksi keskittyä johonkin hän vaatii päästä “äitin kyviin” (syliin). Isänsä kysyessä, onko hän isin poika, hän kirkuu vihaisena “Eiiii! Äitin poika!”. Tänään tietokoneella töitä tehdessäni kuulin hänen raivoavan vessassa, koska isänsä meni auttamaan häntä sinne – en minä.

Imartelevaa ja rasittavaa

Onhan se tavallaan ihan imartelevaa olla pienen ihmisen idoli, mutta toisaalta tämä on melkoisen rasittavaakin. En varsinaisesti rakasta olla ainut taaperon kelpuuttama vessa-apulainen. Miehestäkään ei aina tunnu mukavalta olla se sorsittu kolmas pyörä, vaikka hän ymmärtääkin että kyseessä on kaksivuotiaan ihmistaimen kehitysvaihe.

This, too, shall pass. Ehkä jo ensi vuonna taapero fanittaakin vuorostaan isäänsä, ja minä saan luovuttaa suosikkipyllynpyyhkijän kruunun hänelle. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan oikukkaan tahtotaaperomme mieli vie.

Onko teilläkin äitivaihe käynnissä? Vai onko isä kenties tämän hetken ykköstyyppi? Aiheesta keskustellaan foorumilla, tule mukaan: Eletäänkö teillä äitivaihetta? 

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

26406

 

Mitä mieltä olet artikkelista?