"Olen raskaana, nyt neljännellä kuulla, ja odotan kolmosia. Huomaan, että kulmakarvasi kohoavat. Kolme, ihan totta."

Julkaistu 24.9.2018   -   Päivitetty 24.9.2018

Se, miten tähän pisteeseen on päästy, on monisyinen tarina. Mielessäni on kuitenkin selkeät ajanjaksot, jotka avaavat ja esittelevät tätä tarinaa enemmän – kaunistelematta ja kulmia pyöristelemättä.

Minä tapaan sinut ensimmäistä kertaa. Voin esitellä ensin itseni. Olen raskaana, nyt neljännellä kuulla ja odotan kolmosia. Huomaan, että kulmakarvasi kohoavat. Kolme, ihan totta. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 11 vuotta, meillä on kissa, koira ja asuntolaina. Toinen meistä on hidas härkä, toinen räjähtelevä kaksonen

Elokuu 2016

“Oma lapsi. Haluan oman lapsen.”

Päähän iskeytyi täysin uusi ja tuntematon ajatus elokuussa 2016. Se oli lauantaiaamu. Eteisessä oli tunnetun ruotsalaisen huonekaluliikkeen sinisiä kasseja rivissä, jotka tursusivat kirpputorille myyntiin meneviä vaatteita. Yhdestä kassista pilkisti Airamin termari ja Tupperwaren kaksi mukia. Kyyti odotti oven ulkopuolella.

 Kassit olalle ja auton kyytiin.

Maailma syleili ja outo kutkutus nipisteli vatsaa. Tuntui siltä, että olin juuri tehnyt elämäni suurimman valinnan ja se valinta oli täysin oikea. Kädet täristen laitoin tekstiviestin miehelleni: “Otin ehkäisyrenkaan pois. Oon valmis. Se onnistuu, jos on onnistuakseen.”

Joulukuu 2017

Makaan gynekologin hoitopöydällä ja tuijotan kiintopisteekseni ottamaani lampun kantaa katossa. Syytä lamauttaville kuukautiskivuille ei tunnu löytyvän. Kaikki näyttää hyvältä ja ovulaatiokin on saapumassa ajallaan. Kun lääkäri kuulee, että lasta on yritetty yli vuosi, hän tekee suoran lähetteen yliopistollisen sairaalan hormoni- ja lapsettomuuspolille.

Epäuskon tunne saa ryhdin painumaan kasaan. Me olemme lapsettomia. Me emme ikinä saa lasta. Minä olen epäonnistunut siinä, mihin minun kehoni on luotu. Minä olen arvoton. Autossa romahdan täysin ja minuuteni viimeiset palaset valuvat auton oven tiivisteiden välistä sulavan lumen mukana sadevesikaivoon.

Huhtikuu 2018

Olin kuvitellut häämatkamme jokseenkin erilaiseksi. Herään aamulla soittamaan polille, että kuukautiseni ovat alkaneet. Taas. Repivä kipu pakottaa makaamaan hotellin jääkylmällä klinkkerilattialla. Tuhannet puukot lyövät voimalla alapäähäni. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin aamutakin kaulukselle ja aurinko nousee värjäten meren oranssiksi.

Endometrioosi on vallannut minut eikä jätä minua rauhaan. Se kietoo minut ympärilleen eikä anna tilaa hengittää. Se elää sisälläni sanellen elämäni. Tuijotan merelle ja annan kivun vallata minut.

Kesäkuu 2018

Syntymäpäiväni. Ensimmäinen inseminaatio. Toinen pariskunta odotustilassa. Hymyileviä hoitajia. Jännitys. Puristan mieheni kättä, osoitan kylmälaukkua, joka lipuu ohitsemme, ja kuiskaan naurua äänessäni: “Sää meet tossa.”



“Täällä on vaan yks munasolu, tällä aukinaisella puolella. Se on oudon muotonen. Littee. Laitetaan teidät syksyks koeputkihedelmöitysjonoon”, lääkäri toteaa ja suorittaa toimenpiteensä loppuun. Pesty sperma on matkalla kohtuontelooni. Tuijotan lampun kantaa päättäväinen katse kasvoillani. Minähän en täällä enää syksyllä käy. “Tää oli tällä selvä”, viestitän ääneti katseellani miehelleni.

Elokuu 2018

Lääkäri seilaa tuolillaan ultraäänilaitteen, minun ja tietokoneen välillä. Hän katsoo avuttomasti miestäni. Minä mietin huvittuneena, että eikö lääkäri ole ennen ultrausta tehnyt. Johan siellä jotain näkyi ja raskaus on todettu jo kuukausi sitten.

“Tota. Täällä on kolme sykkeellistä sikiötä. Kolme. Sulla ei ollu ku yks munasolu siinä kesällä. Näitä on kolme. Kutsun toisen lääkärin”, lääkärimme toteaa otsa kurtussa. Toinen lääkäri saapuu huoneeseen ja sikiöistä yksikään ei ole kadonnut tänä aikana.

Kävelemme yliopistollisen sairaalan kivirappusia alas nojaten toisiimme. Kolme sikiötä. Minun sisälläni. Näytän henkistä keskisormea endometrioosille. Minä voitin. Me voitimme. Me selvisimme mieheni kanssa yhdessä.

Syyskuu 2018

Töistä tullessani tuijotan ihmeellistä harmaata kodinkonetta eteisessä, jossa on pitkä johto ja metallinen putki. Neljä kuukautta sitten olin lähes naimisissa tuon Electroluxin kodinkoneen kanssa. Nyt en enää edes muista sen nimeä. Sen nimi alkaa jollakin vokaalilla… Imuri? Pölynimurihan se siinä, vanha tuttuni!

Neljä kuukautta raskaana. Neljä kuukautta väsymystä. Viimeinen kuukausi on käynyt selän päälle. Vatsa on kasvanut ja siellä on tällä hetkellä kolme keskiarvoltaan 120 grammaista ihmisen alkua. Takana on neljä kivutonta kuukautta. Neljä ihanaa kuukautta, joina olemme olleet mieheni kanssa onnen kukkuloilla. Hormonihuuruissa, molemmat.

Olen joutunut myöntämään kehoni ja jaksamiseni rajallisuuden. Nukun vuorokaudesta noin 14 tuntia, syön joka kolmas tunti ja käyn vielä kaiken lisäksi 8 tuntia päivästä töissä. Minusta on tullut myös kävelevä välipala-automaatti. Voimaeläimeni on koala. Ruokakaupassa käyntiä en halua edes ajatella, mutta mandariineja pitäisi saada kilo päivässä.

Tervetuloa mukaan seuraamaan odotusmatkaamme!

Kerro minulle, kuka sinä olet? Mistä löysit blogiin ja mistä haluaisit kuulla lisää? Jutun lopussa on kommenttiboksi, kerro ajatuksiasi!

Kaikkea kolme
Ruudun toisella puolella on esikoisiaan odottava pirkanmaalainen nuori nainen, Jutta. Ikuinen Peter Pan -syndrooma siivittää elämää, ja elämänviisaudet on opittu Peppi Pitkätossulta. Roisia huumoria, aitoja tunteita, loppumatonta huolta kaikista maailman ihmisistä ja opettelua kolmoselämään – sellaista täältä löytää.
Lue kaikki blogikirjoitukset: https://www.vau.fi/blogit/kaikkea-kolme
Seuraa instagramissa: @kaikkeakolme

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

 

Mitä mieltä olet artikkelista?