Raskausviikko 26 ja karsea määrä uusia oireita ja vaivoja. Tieni vie synnytyspäivystykseen. Keskusteltuamme hetken saan luvan lähteä kotiin lepäämään. Takaisin pitää tulla hyvin matalalla kynnyksellä.

Julkaistu 16.12.2018

”No moi. Mää ny sitä vaa soitin, että vähän askelmerkkejä kyselisin. Mut vähä niinku pakotettiin teille sinne rimpauttaan. Oon raskausviikolla kakskytäkuus, orotan kolmosia ja tullu vuarokauren sisään karseesti kaikkee uutta oiretta ja vaivaa. Eilen illalla oli ihan mahoton olla. Ihan ku ois vyö rinnan alla ja sitä puristettas. Hengästyttää. Pyärryttää. Oksettaa. Tajuton päänsärky. Hirvee humina ja jytkytys pään sisällä. Semmonen aivan ihmeellinen voimattomuuskin, että jos ny hypoteettisesti mun pää irtois, nii ei se mua haittais. Kylkee kiristää, yläselässä aivan kauhee paineen tunne. Nii ja välillä vaikee hengittää. Supistukset vetää vattan ihan kivikovaks kans”, luettelen synnytyspäivystyksen kätilölle puhelimitse itsenäisyyspäivän aamuna. Kätilö kuuntelee ja pyytää meitä käymään.

Pakkaamme minulle varalta repun mukaan. Mieheni kuivaa hiukseni, koska en yksinkertaisesti jaksa sitä toimenpidettä tehdä itse. Puen vastahakoisesti vaatteet päälleni. Hetken jo koen, että velourinen aamutakki 1990-luvulta on oiva pukine sairaalakäynnille. Haluaisin vaan nukahtaa ja herätä joskus, ilman tukalaa oloa.

Näytteitä, neuloja, johtoja, mittauksia

Kätilö ohjaa minut pedille makaamaan ja minusta otetaan lähes kaikki mahdolliset näytteet ja testit, mitä ihmisestä voidaan ottaa. Ei kulu kauaa, kun meille tullaan kertomaan, että lääkärillä kestää tänään monta tuntia tulla. Nyökkään vastaukseksi, käännyn vasemmalle kyljelleni ja koitan nukahtaa.

Minulle kerrotaan, että kaikkien kokeiden tulokset ovat hyviä. Minun pitäisi varmaankin hyppiä ilosta, mutta tyydyn kohauttamaan olkiani ja toteamaan: ”Kiva.” Kätilö pyytää minua ottamaan tavarani ja ohjaa minut hiljaiseen ja hämärään tarkkailutilaan. Saan oman tilan hänen mukaansa sen vuoksi, koska pääni on kipeä ja synnytyspäivystyksen puolella alkaa desibelitaso nousta. Normaali reaktioni vastaavassa tilanteessa olisi sata niiausta ja tuhat kiitosta, mutta kapuan sängylle ja nukahdan.

Hätkähdän siihen, että joku koskettaa minua olkapäästä. Herättäjä esittelee itsensä lääkäriksi ja pyytää minua seuraamaan. Vilkaisen kelloa ja lasken, että huoneenvaihdosta tähän hetkeen on kulunut vain 15 minuuttia.

Osastolle vai kotiin?

Kertaan lääkärille oireeni ja hän kuuntelee. Tukala olo on hieman helpottanut ja hengenahdistusta ei ole nimeksikään. Paineen tunne on kuitenkin vakio, ympäri vatsaa ja selkää. Lääkäri ultraa minut ja hätkähdän, kun hän kertoo, missä kenenkin raajat ovat. Tämän tiedon mukaan jokainen kolmesta olisi vaihtanut asentoaan. Hätkähdän samalla myös sitä, että huomioin itsessäni päivän ensimmäisen tunnereaktion.

Keskusteltuamme hetken, saan luvan lähteä kotiin lepäämään. Takaisin pitää tulla hyvin matalalla kynnyksellä. Pienen hetken lääkäri pohtii minun ottamista osastolle, mutta kuulemma vaikutan niin järkevältä, että osaan hakea apua, jos olo huononee.

Voimien keruuta

Kotona koteloidun sohvalle koko viikonlopuksi. Syön, juon, pyrin käymään ulkona edes kerran päivässä ja sanojen oikeassa merkityksessä kerään voimia. Välillä jumiudun lämpimään suihkuun helpottamaan oloani.

Maailmaan alkaa värit palautua ja pahimmat kivut helpottua. Samalla vauvojen liikehdintä on muuttunut erilaiseksi. Tajuan, että liikkeet eivät tunnu enää kohdun etuseinämässä vaan vaimeampina sen takaseinämässä. Ilmeeni kirkastuu ja koko olemukseni sähköistyy; mitä ilmeisemmin kiltit lapset, kirkassilmät, silkohapset, kaikki kolme, samaan aikaan, ovat vaihtaneet asentoaan.

Kohta on H-hetki

Myöhemmin seuraavalla viikolla äitiyspolilla selviää, että asentoja on tosiaan vaihdeltu. Ei tehrä tästä ny numeroo -asenteeni saa väistyä, kun minulle väläytellään seuraavien viikkojen kulkua: Osasto ja kortisonipiikki voi kutsua lähes koska vaan.

Raskausviikko 30 on ollut se kaukana horisontissa näkyvä aarre, jota kohden tässä on määrätietoisesti seilattu. Vielä on pysyttävä kurssissa rontti pari viikkoa. Pelottaa. Tässä on oikeasti kohta vauvaa sylit täynnä. Sitä ennen voisi vaikka nukkua päiväunet.

Kaikkea kolme
Ruudun toisella puolella on esikoisiaan odottava pirkanmaalainen nuori nainen, Jutta. Ikuinen Peter Pan -syndrooma siivittää elämää, ja elämänviisaudet on opittu Peppi Pitkätossulta. Roisia huumoria, aitoja tunteita, loppumatonta huolta kaikista maailman ihmisistä ja opettelua kolmoselämään – sellaista täältä löytää.
Lue kaikki blogikirjoitukset: https://www.vau.fi/blogit/kaikkea-kolme
Seuraa instagramissa: @kaikkeakolme

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

Lisää Kaikkea kolme -blogikirjoituksia:

Mitä mieltä olet artikkelista?