Olen töissä sairaalassa, joten ”jouduin” kertomaan raskaudestani lähimmälle esimiehelleni jo melko varhain. Tilanteesta teki jännittävän se, että olin vain viikkoja aikaisemmin saanut nykyisen, vakituisen työpaikkani hänen osastoltaan.

Viimeksi päivitetty 7.5.2018

Tiesin jo työhaastattelussa olevani raskaana, mutta en halunnut kertoa lapsenhankintahaaveesta vielä siinä vaiheessa. Halusin ensin varmistua, että pikkuisella olisi kaikki hyvin.

En epäröinyt hakea virkaa raskaudestani huolimatta. Olinhan jo ollut kyseisellä osastolla sijaisena jo jonkin aikaa, joten koin olevani ilman muuta pätevin hakija työhän.

Erityishaasteet sairaalatyössä

Sairaalatyö aiheuttaa tietyt haasteet jo alkuraskaudessa. En jaksanut alkuraskaudesta tehdä lainkaan yövuoroja rankan väsymyksen ja aamuyölle painottuvan pahoinvoinnin takia.

Tiettyjen lääkeaineiden käsittely on erityisen vaarallista alkuraskaudessa, kuten myös altistuminen tietyille infektiotaudeille.

 

Esimies otti asian hyvin

Raskausviikkoja oli kasassa vasta noin yhdeksän, kun kerroin esimiehelleni iloisista uutisista. Jännitykseni oli kenties aistittavissa, vaikkakin koitin pitää kulissin rauhallisuudesta yllä.

Osastonhoitajani oli ymmärrettävästi hieman hämmentynyt, sillä hän tiesi minun olevan sinkku. Iloisten onnittelujen saattamana lähdin kuitenkin jatkamaan omia töitäni. Olin helpottunut.

Entäs ne työkaverit?

Mietin pitkään, milloin olisi hyvä kertoa työtovereille raskaudesta. Spekulaatioita alkoi herätä jo siinä vaiheessa, kun aloin välttämään kahvinjuontia (join ennen raskautta runsaasti kahvia töissä). Raskaana kahvi vain ei enää maistunut samalta.

Lopulta eräs työtoverini sai minut kiinni ns. rysän päältä, eli oksentamasta viimeisimmässä yövuorossani. Vain tunteja aiemmin hän oli ihmetellyt, kuinka puheenaiheeni jatkuvasti kääntyvät lapsiin ja perheeseen. Niinpä hän laski yhteen nämä tiedonjyvät, ja onnitteli vilpittömän onnellisena puolestani.

Lipsahdus kahvipöydässä

Yleiseen tietoon raskauteni tuli puolivahingossa. Lipsautin kahvipöydässä, etten joisi alkoholia lainkaan osaston tulevalla yhteisellä risteilyllä, vaan tulisin omalla autolla.

Vitsaillen työkaverit kyselivät mahdollisista raskausuutisista. Ja olihan asia pakko myöntää. Yllätys tuli kyllä ilmi kovaäänisimpien suusta: Mitääh? Minä luulin… Eiku…siis… onnea!

”Pahoittelut möläytyksestä”

Seuraavana päivänä sain kuulla pahoitteluja kyseisestä reaktiosta. ”Me ollaan kyllä tosi onnellisia sun puolesta, mutta yllätys oli vaan niin iso…”. Yhdessä naureskelimme tälle ”möläytykselle”.

Sain osakseni ystävällismielistä naljailua siitä, kuinka raskauteni selittää monta asiaa näin jälkikäteen: aivosumu, tuo raskaana olevien naisten perivihollnen, sai minut unohtelemaan tärkeitäkin asioita jatkuvasti.

Ei, lapsella ei ole isää.

Olin myös päättänyt, että kerron alusta asti avoimesti siitä, miten lapseni sai alkunsa. Työpaikkani ei ollut mitenkään poikkeus. En kokenut tarpeelliseksi salata lapseni alkuperää.

Niinpä työkaverit kyselivät, minä vastasin. Suurin osa suhtautui todella hienosti siihen, että lapseni on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla ja luovutetuilla sukusoluilla. Myös toinen esimiehistäni, joka vain viikkoja aiemmin oli valinnut minut vakituiseen tehtävään.

Kuka siellä?
Isätön lapsi -blogia kirjoittaa 32-vuotias, yksin raskaana oleva, kumppaniton nainen eteläisestä Suomesta. Blogissa käydään läpi odotusajan onnea, yksin raskaana olevan arkea ja ajatuksia siitä, miten yhteiskunta suhtautuu yksin lasta odottavaan. Uuden pienen ihmeen laskettu aika 16.10.18. Tervetuloa mukaan raskausmatkalle!

 

Lisää Isätön lapsi -blogikirjoituksia:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

Mitä mieltä olet artikkelista?  

JAA