Kun elämä muuttui liian kuormittavaksi ja arjesta katosi ilo, saimme apua lapsiperheiden kotipalvelusta. Nyt muutama kuukausi myöhemmin kaikki näyttää valoisammalta. Opin tästä kaikesta kaksi asiaa: Avun pyytäminen on rohkeutta, ja yksin ei tarvitse selvitä.

Viimeksi päivitetty 26.1.2019

Kolme ja puoli kuukautta sitten kirjoitin tämän tekstin. Olin silloin hyvin väsynyt henkisesti ja fyysisesti, ja tuo väsymys sai minut viimein ottamaan yhteyttä kotikuntamme perhepalveluihin. Ja onneksi sai, sillä nyt kolme ja puoli kuukautta myöhemmin voin koko lailla paremmin. Huomasin, että apua saa, kun sitä vain rohkenee pyytää.

Mitä tarkalleen ottaen tapahtui? Laitoin kunnan perhepalveluihin sähköpostiviestin, johon vuodatin kaiken lastemme uniongelmista ja muusta tarvitsevuudesta. Sain vastauksen jo seuraavana päivänä, ja siitä viikon-parin päästä kaksi empaattista naista perhepalveluista kävi tekemässä meillä palvelutarvearvioinnin. Siinä päädyttiin palveluseteliin, joka oikeuttaisi yksityisten kotipalveluyritysten apuun kolme kertaa kuukaudessa kolme tuntia kerrallaan. Enempäänkin olisi ollut mahdollisuus, mutta koin, että tuo määrä riittäisi ainakin alkuun.

Kelle kotipalvelu on?

Mitä kotipalvelu sitten tarkoittaa? THL:n mukaan lapsiperheiden kotipalvelu on sosiaalihuoltolain mukaista sosiaalipalvelua, jonka tavoitteena on tukea perhettä arjessa selviytymisessä. Sitä voi saada esimerkiksi jos perhettä kohtaa kuolema, sairaus, vammautuminen tai vanhempien ero. Myös muut vanhempien toimintakykyä alentavat syyt voivat oikeuttaa kotipalveluun. Erityinen perhe- tai elämäntilanne on yksi syy saada kotipalvelua, ja sehän voi eri perheissä tarkoittaa lukuisia eri asioita. Meillä erityinen elämäntilanne oli arjen kuormittavuus ja jatkuvat hyvin katkonaiset yöt, jotka verottivat suurissa määrin jaksamistamme.

Kotipalvelua voi lapsiperhe käyttää saadakseen apua esimerkiksi kotitöiden hoitamiseen tai saadakseen hoitajan lapsille siksi aikaa, kun vanhempi siivoaa, käy asioilla tai vaikka nukkuu. Palkkatyötä kotipalvelutunteina ei saa tehdä, mutta muuten rajoituksia ei ole – ainakaan meidän kotikunnassamme. Minä koin, että me hyötyisimme eniten lastenhoitoavusta, joka mahdollistaisi minulle hengähdystauon ja palan omaa aikaa.

Euron omahoitaja

Seuraavaksi sain listan kotipalveluyrityksistä, joissa kunnan palveluseteli käy maksuvälineenä. Näiden yritysten tuntitaksat vaihtelivat 27:sta eurosta 42:een euroon. Saamani palveluseteli kattoi tuntitaksan 27:een euroon asti, eli sen ylimenevä osuus tuli maksaa itse. Yritys, johon päädyin, laskutti tunnista 28 euroa, joten omavastuuosuudeksi jäi tällöin euro tunnilta. Kuukausitasolla tämä tarkoitti yhdeksää euroa. Ilmaisia lounaita ei ehkä ole, mutta lähes ilmaista apua kuormittavassa tilanteessa elävälle lapsiperheelle löytyy.

Otin yhteyttä valitsemaani yritykseen, ja sain sieltä ehdotuksen omahoitajasta tarvitsemamme avun lajin ja laajuuden perusteella. Meille nimetty omahoitaja ei vaihtuisi kuin poikkeustapauksessa – mitä pidin hyvänä asiana, sillä tällöin lasten ei tarvitsisi tottua todennäköisesti kuin yhteen ihmiseen. Ennen kotipalvelukäyntejä kaksi pienintä lastamme eivät olleet koskaan jääneet kenenkään muun hoitoon kuin isovanhempiensa, joten yhden ja saman hoitajan pysyvyys tuntui tärkeältä.

Terho pelasti tilanteen

Seuraavalla viikolla meille saapui omahoitajamme Terho. Ensimmäisellä kerralla en halunnut lähteä kotoa mihinkään, sillä halusin, että lapset saisivat ensin tutustua hoitajaansa. Minua jännitti, sillä kuopuksemme oli tässä kohtaa (ja on edelleen) aikamoinen äititakiainen, ja 3-vuotias taas temperamentiltaan tulinen ja muutoksia vastustava. Käytyämme Terhon kanssa käytännön asiat läpi vetäydyin makuuhuoneeseen, jotta lapset saisivat mahdollisuuden totutella hoitajaansa ilman välitöntä läsnäoloani. Kuopus protestoi äänekkäästi näköpiiristä katoamistani, mutta rauhoittui nopeasti. Hetken päästä jo kuulin, kuinka lapset ja Terho muovailivat keittiössä täyttä päätä. Tilanne tuntui absurdilta – minä lepäilemässä makuuhuoneessa ja lapset puuhastelemassa vieraan miehen kanssa keittiössämme – mutta todella hyvällä tavalla absurdilta.

Siitä se sitten lähti. Terho saapui meille uskollisesti kolme kertaa kuukaudessa heti aamuyhdeksältä, ja siitä alkoi minun oma kolmetuntiseni. Ensimmäisen kerran jälkeen rohkaistuin poistumaan kotoa Terhon tullessa, ja vaikka erityisesti kuopus purskahti itkuun joka kerta lähtiessäni, itku meni saman tien ohi, ja palatessani minua vastassa oli kaksi iloista lasta. Käytin oman aikani juoksevia asioita hoitaen, jouluostoksilla, hermojani lepuuttaen. Kun kuopus heräili vähän väliä pitkin yötä ja päiviä rytmittivät uhmaikäisen kiukkukohtaukset, suuntasin katseeni kalenteriin, jossa luki kunkin kuukauden kohdalla kolme kertaa nuo lohduttavat sanat: ”Terho tulee”.

Rohkeutta neuvolakäynniltä

Kotipalvelukäyntien lisäksi epätoivoinen vuodatukseni kuntamme perhepalveluihin johti myös ylimääräiseen neuvolakäyntiin ja siellä lastemme uniongelmien kartoitukseen. Vaikka kuopuksemme on edelleen surkea nukkuja, sain käynniltä rohkeutta ja vinkkejä unikoulun aloittamiseen ja lasten siirtämiseen pois perhepedistä omiin sänkyihinsä. (Toim.huom.: Perhepeti voi olla ihana asia, mutta jos se tarkoittaa jokailtaista makuuhuoneen vankeutta ja sitä, että nukkuvien lasten luota ei pääse poistumaan näitä herättämättä, se alkaa olla ongelma.)

Tämän muutoksen myötä saimme mieheni kanssa takaisin jotain tärkeää: Illat ilman lapsia. Illat, joiden aikana saamme tehdä mitä haluamme, eikä kumpikaan meistä joudu makaamaan makuuhuoneen pimeydessä herkkäunisten lasten välissä. Kotipalvelukäyntien ohella tämä oli tärkeä voimavarojen palauttaja ja arjen kuormittavuuden vähentäjä.

Nyt pärjäämme omillamme

Palvelutarpeen kartoituksessa viime syksynä sovimme, että palveluseteli kattaisi kotipalvelukäynnit  tammikuun loppuun saakka, sillä tammikuussa kolmevuotiaamme aloittaisi osaviikkoisen päivähoidon, ja se toisi oman helpotuksensa arkeemme – kuten tapahtuikin. Sovimme, että katsoisimme, mikä tilanne on kuun lopussa, ja tarvittaessa keskustelisimme kotipalvelukäyntien jatkamisesta.

Nyt on kulunut kolme ja puoli kuukautta siitä, kun väsymyksestä itkien kirjoitin tuon viestin kunnan perhepalveluihin. Terho kävi meillä tällä viikolla tällä erää viimeisen kerran. Ja vaikka lapsemme viihtyivät hyvin hänen kanssaan ja minä nautin suuresti kolmetuntisista hengähdystauoistani, koen, että tämä riitti. Sain sen, mitä tarvitsin: omaa aikaa, mahdollisuuden levähtää ja koota voimiani. Vaikka omalle ajalle korvamerkitty kolmetuntinen kolmesti kuussa olisi ihana bonus jatkossakin, koen, että emme ole enää siinä pisteessä, jossa sitä kipeästi tarvitsemme. Tästä eteenpäin pärjäämme taas omillamme – etenkin, kun syyt kuormittavan elämäntilanteemme takana ovat nyt myös korjaantuneet ainakin osittain uusien nukkumisjärjestelyjen ja osa-aikaisen päivähoidon myötä.

On rohkeutta myöntää ettei jaksa

Avun pyytäminen on joskus todella vaikeaa. Elämme pärjäämisyhteiskunnassa, jossa omin avuin selviäminen arvotetaan melko korkealle. Myös äitiyteen liitetään hirveä määrä odotuksia ja paineita. Pitäisi sitä, tätä ja tuota. Pitäisi olla johdonmukainen mutta lempeä kasvattaja, sanoittaa lapsen tunteita ja muistaa, että tulisimpienkin tunnekuohujen takana on aina joku syy. Nämä ovat kaikki oikeasti hyviä pyrkimyksiä, mutta joskus oma jaksaminen loppuu ja väsymys astuu hyvien aikeiden tielle. Kun yöllä herätetään helposti kahdeksan kertaa (ja monesti paljon useammin), uhmaikäisen raivokohtausten kestäminen voi alkaa tuntua mahdottomalta, ja aamulla edessä aukeava uusi päivä lasten tarpeiden täyttäjänä saattaa tuntua niin uuvuttavalta, ettei oikein enää tiedä, miten siitä selviää.

Silloin on rohkeutta myöntää, että minä en jaksa. Että olen nyt jo venynyt pitkälle omien rajojeni yli ja jos vielä jatkan venymistä, napsahdan poikki. Että isovanhempien tarjoama apu ei enää yksistään riitä, vaan nyt tarvitaan jotain kättä pidempää. Jotain, mikä tasoittaa tilanteen ja lopettaa venymisen – tai ainakin hillitsee sitä. Jotain, mikä saa arjen tuntumaan taas valoisalta ja toiveikkaalta eikä pelkältä selviytymistaistelulta.

Ensin ilo katosi arjesta – ja sitten se palasi.

Yksin ei tarvitse selvitä

Minulle tämä kokemus oli paitsi konkreettisesti oloani ja arkeamme helpottava, myös ylemmällä tasolla rauhoittava. Tajusin, ettei yksin ole pakko selvitä. Että apua saa, kun sitä rohkenee pyytää ja sitä saa vieläpä nopeasti. Että kukaan ei tuomitse tai osoita syyttävällä sormella että etkö sinä jaksa hoitaa lapsiasi vaikka olet heidät halunnut, vaan sen sijaan katsoo lempeästi silmiin ja toteaa, että onhan teillä tosi raskasta ja totta kai saatte apua.

Minä olin itse ainut, joka kyseenalaisti sen, onko meillä riittävän vaikeaa avun pyytämiseen. (Jollain muullahan voi olla vielä paljon vaikeampaa. Eihän meitä ole kohdannut sairaus tai vamma tai ero tai kuolema.) Kukaan muu ei kyseenalaistanut, vertaillut tai epäillyt. Ja niinhän sen kuuluu ollakin. Jokainen perhe on omanlaisensa, ja jokaisella on omat tilanteensa ja voimavaransa. Tärkein mittari on vanhemman oma olo: Tuntuuko arki pelkältä selviytymistaistelulta? Onko väsymys kadottanut arjesta ilon? Onko totaalisesta uupumuksesta tullut normaali olotila?

Minä havahduin, kun löysin itseni yhä uudelleen itkemästä silkasta väsymyksestä. Silloin pyysin apua. Ja sitä myös sain. Nyt tuntuu jo paljon valoisammalta. Marras-joulukuun pimeys on valjennut ja ajatukseni kirkastuvat yhtä aikaa pitenevien päivien kanssa. Perhe on Suomessa ehkä tiivis yksikkö ja aika yksityinenkin, mutta yhdenkään perheen ei tarvitse selvitä itsekseen. Se olkoon tämän tarinan opetus.

Lähteet: THL – Lapsiperheiden kotipalvelu

Onko sinulla kokemusta kotipalvelusta tai muita ajatuksia aiheesta? Ota osaa keskusteluun foorumilla: Kotipalvelu 

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

Mitä mieltä olet artikkelista?