Esikoiseni on parasta aikaa Irlannissa isänsä kanssa. Matka, joka muutama vuosi sitten olisi ollut minulle kauhistus, on nyt ikävästä huolimatta iloinen asia. Kiitos kuuluu ajan parantavalle vaikutukselle ja yhteen hiileen puhaltamiselle.

Viimeksi päivitetty 3.8.2018

Kuusivuotias esikoiseni läksi isänsä kanssa Irlantiin viime perjantaina ja palaa vasta lähes kahden viikon kuluttua. Hän on poissa yli kaksi viikkoa – emme ole ikinä olleet läheskään näin pitkää aikaa erossa toisistamme. Ja vaikka ikävöin häntä kovasti jo nyt, olen samalla onnellinen ja iloinen hänen puolestaan.

Hän pääsee oleskelemaan rauhassa isänsä kotimaassa. Hän saa viettää kunnolla aikaa sen puolen sukunsa kanssa: isovanhempiensa, setänsä, serkkujensa ja kaikkien muidenkin. Hän pääsee juhlimaan isoisänsä 70-vuotispäivää. Hän saa viettää aikaa maassa, jossa on puolet hänen juuristaan.

Jalkapallo-ottelu setää vastaan.

Vielä neljä-viisi vuotta sitten en olisi uskonut, että voin jonain päivänä olla näin hyvillä mielin, kun lapseni on toisella puolella Eurooppaa. Minulla ja hänen isällään ei ollut silloin kovinkaan hyvät välit, ja sellaisessa tilanteessa ajatuskin lapsen pitkästä poissaolosta olisi tuntunut ikävältä.

Ero on helpompi kestää

Nyt välimme ovat asialliset ja ystävälliset, mistä syystä ero tuntuu paljon helpommalta kestää. Tiedän, että lapsen isä pitää minut tilanteen tasalla. Tiedän, että hän ei anna kenenkään siellä puhua minusta mitään pahaa (jos nyt olisivat muutenkaan puhumassa). Tiedän, että lapseni täkäläistä perhettä ja Suomen sukua kunnioitetaan, ja esimerkiksi pikkusisaruksista kysellään positiiviseen sävyyn.

Lapsi saa puhua meistä, ikävöidäkin, jos siltä tuntuu ja tietysti soittaa koska tahansa. Tosin luulen hänellä olevan siellä niin paljon ohjelmaa, että minä se tässä varmastikin olen innokkaampi soittelija.

Kuvia ja kuulumisia

Päivääkään ei ole mennyt ilman useaa viestiä hänen isältään. Hän lähettää minulle jatkuvasti kuulumisia, kuvia ja videoita. Kertoo, mitä he ovat milloinkin tehneet, mistä lapsemme on pitänyt ja mistä ei, mistä hän on iloinnut ja mistä kiukutellut. Saan ikään kuin elää tätä matkaa heidän mukanaan, vaikken siellä fyysisesti voikaan olla läsnä.

Kuvaterveisiä Irlannista: yhteistaidetta serkun kanssa.

Juuri äsken sain videoviestin trampoliinipuistosta, jossa he ovat. Itkeä tirautin ikävästä nähdessäni esikoiseni rapsuttavan päätään sillä tutulla tavallaan. Lapsen isä kommentoi: ”That just shows how much you love him”.

Mikä on tärkeintä?

Olemme kulkeneet niin pitkän matkan, melkeinpä vihollisista yhteen hiileen puhaltaviksi vanhemmiksi. Kirjoitin tästä aiemminkin. Muutoksen merkitys korostuu erityisesti nyt, kun lapseni on poissa. Kuka minulle kertoisi hänen kuulumisiaan, lähettäisi kuvia ja päänrapsutusvideoita, jos ei hänen isänsä?

Tähän pisteeseen pääseminen on vaatinut meiltä molemmilta paljon työtä ja ajatusten tietoista muokkaamista. Katkeruudesta luopumista. Sen oivaltamista, mikä on tärkeintä. Tärkeintä ei ole kauna, vanhoissa huonoissa muistoissa roikkuminen, samalla mitalla takaisin antaminen.

Vaivan arvoista

Tärkeintä on lapsen etu. Ja se vaatii toteutuakseen joustamista, yhteisymmärrykseen pyrkimistä, toisen huomioonottamista, yhteen hiileen puhaltamista. Se ei ole helppoa, mutta nyt näen, että se on todellakin sen arvoista.

Olen iloinen, että lapseni saa viettää unohtumattomat kuusitoista päivää isänsä kotimaassa. Olen iloinen paitsi lapseni puolesta, myös hänen isänsä ja koko sen puolen suvun puolesta. On helppo olla iloinen, kun saa puhelimen välityksellä elää mukana.

Kuka siellä?
Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Lisää Uusperhesatulta:

Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:

 

Mitä mieltä olet artikkelista?