Olipa tukenasi sitten rakas äitiystäväsi, elämänkumppanisi, oma äitisi, upeat appivanhemmat tai kuka tahansa muu merkityksellinen ihminen, tiedät sen – juuri saamasi tuen avulla jaksat olla parempi äiti jälkikasvullesi. Oman tukiverkostonsa ja henkireikänsä voi löytää myös sosiaalisen median äitiysverkostoista. Mutta miten välttyä somessa usein sinkoilevilta ilkeiltä sanoilta, ja niitä seuraavalta riittämättömyyden tunteelta?

Jokainen äiti ansaitsee tulla tuetuksi, rakastetuksi ja kannustetuksi. Jokaisella äidillä on syytä olla ylpeä omasta äitiydestään. Äitiys on joukkuelaji!

Kysyimme kokemuksianne äitiyspositiivisuudesta: siitä, millaisissa tilanteissa olette kaivanneet ja saaneet hyväksyntää, ja milloin puolestaan olette osanneet itse olla sen antajina. Yhdistävä tekijä lähes kaikissa vastauksissa oli toiveikkuus: vaikeistakin tilanteista on selvitty tukea saaden.

Näistä oltiin ylpeitä:

  • Osaan välillä laskea rimaa ja armahtaa itseäni arjessa.
  • Eroprosessin ajan olen pystynyt pitämään lapsen edun etusijalla, sivuuttamaan oman katkeruuden ja sopimaan lapseen liittyvistä asioista isän kanssa ilman lastenvalvojia.
  • En syyllisty, vaikka teen paljon töitä.
  • Olen onnistunut hankkimaan kaksi ihanaa äitikaveria.
  • Meillä syödään usein eineksiä, so what?
  • Äitiys ja lapsi ovat tuoneet arkeen mahtavuutta.
  • Jos hermostun ja huudan lapsille, pyydän anteeksi ja selitän miksi suutuin.
  • Olen pystynyt vastaamaan lasteni hyvin suureen läheisyydentarpeeseen, vaikka se välillä ahdistaakin.
  • Olen imettänyt lastani pitkään, vaikka alku oli todella vaikeaa.
  • Lapseni saavat aina ruokaa, lämpimät vaatteet ja paljon syliä ja vanhempien aikaa.
  • Olen lasten kanssa mahdollisimman paljon niiden harrastuksissa! Omassa lapsuudessani ei ollut mitä tehdä, eikä vanhemmilla ollut aikaa kuskailla.
  • Omasta pitkästä pinnastani, ja siitä etten katso kieroon, kun muidenkin lapset väsyneinä turhautuvat kaupassa.

Mistä sinä olet ylpeä äitiydessäsi? Jätä kommenttisi kommenttiboksiin, aivan sivun alalaidassa!

Äitiys tiivistyy somessa

Sosiaalisen median ryhmät ovat sekä hyvässä että pahassa äitiyden risteyspaikkoja. Toisaalta niiden kautta on mahdollista löytää vertaistukea ja jopa kultaakin kalliimpia ystäviä. Toisaalta negatiivinen keskustelu röyhähtää helposti vauhtiin, kun keskustellaan aroista ja suuriin tunteisiin menevistä aiheista.

Silloin joskus unohtuu, että ruudun toisellakin puolella on äitejä omine epävarmuuksineen, pelkoineen ja riittämättömyyden tunteineen. Kuinka paljon ja kuinka ilkeästi lopulta on tarpeen arvostella muiden ruoka- tai pesuainevalintoja? Imetystä tai imettämättömyyttä? Perhepetiä, uraäitiyttä tai lapsia useista avioliitoista?

Turun seudun mamit -ilmiö

Eräänä marraskuisena päivänä 2014 Tina Hilck päätti perustaa kotiseudulleen Turkuun tukiryhmän

”Eräs odottajaryhmämme jäsen oli tehnyt juuri itsemurhan, ja se kouraisi minua todella syvältä. Surullista, miten voikin olla jollakulla sellainen tilanne, ettei yksinkertaisesti keksi mitään muuta ratkaisua. Että joku tuntee olevansa niin yksin.”

Ryhmää perustaessaan Tina oli vielä äitiyslomalla kuopuksestaan. Eikä hän olisi uskonut, että pari vuotta myöhemmin ryhmän pyörittäminen kuuluisi hänen jokapäiväisiin rutiineihinsa – muun lapsiperheiden auttamiseen liittyvän työn ohella MLL:n Varsinais-Suomen piirissä.

Kaveriryhmä tuhansille

”Halusin luoda ryhmän, johon jokainen voi tuntea kuuluvansa. Ryhmän, jossa voi kysyä mitä vain. Se yksi asia, mikä yhdistää kaikkia ihmisiä, on se, että jokainen arvostaa sitä, että itselleen on joku kiltti. Sellaisen paikan tarvitsee jokainen äiti.”

Alunperin Tina ajatteli ryhmän olevan vain ystävilleen, kunnes yhdessä yössä ryhmään tuli yli 400 jäsenpyyntöä. Muutamassa kuukaudessa täyttyi ensimmäinen tuhat, ja vuoden 2018 alussa ryhmässä oli yli 7300 jäsentä.

Pientä tai suurta tukea

”Kuluneiden kolmen vuoden aikana olen lukemattomat kerrat istunut kyyneleet silmissä onnesta. Täällä asuu uskomattomia naisia”, Tina sanoo.

Olipa kyse pienistä asioista, kuten puuttuvasta maidosta tai iltamyöhään tarvittavasta lasten parasetamolista, vertaisverkoston kautta apu löytää tarvitsijan luokse.  Myös suurempiin ongelmiin on koottu porukalla ratkaisu: Homeasunnosta pakoon muuttanut perhe sai uudelle asunnolleen kokonaan uudet huonekalut, vaatteet ja lelut ryhmän jäseniltä. Toinen perhe sai tulipalon jälkeen apua. Kun yllättävät menot mullistivat erään äidin elämän ja uhkasivat tyhjentää jääkaapin, vertaisverkosto riensi hätiin:

”Perheelle saatiin ruokaa, pojan synttäreille lahja, ja vielä kauden vaatteetkin tuli ihan yllärinä päälle”, Tina muistaa.

Puskaradio ja tapahtumatoimisto

Isossa kaupungissa ryhmän kautta kulkee tieto kaikista tapahtumista. Olipa kyseessä iso mediatapahtuma, kuten Kauppatorin puukotukset, tai pieni juttu kuten parkkipaikalle pudonnut lapsen lempikenkä – aina joku tietää jotain ja auttaa toista. Vaikeisiin aiheisiin ja elämän kriiseihin voi nimettömänä pyytää apua ylläpidon välityksellä, jos ei halua tulla tuttujen tunnistamaksi.

”Ryhmän kesken myös hullutellaan illanvietoissa, teatteriretkillä ja somessakin ryhmän seinällä. Toivon, että ryhmämme inspiroi myös muita paikkakuntia: jos edes yhdellä uudella paikkakunnalla starttaa samanmoinen voimaryhmä, ollaan onnistuttu näyttämään hyvää esimerkkiä”, Tina painottaa.

”Kiitos jokaikiselle ryhmämme äidille. Olen äärettömän etuoikeutettu, kun saan asua alueella, jossa äidit näin upeasti yhdistävät voimansa”, Tina sanoo.

 

Millaista tukea sinä olet saanut äitiydessäsi? Kirjoita kokemuksesi toimitukselle, osoitteeseen vau@vau.fi – käytämme kertomuksia jatkojutun tekemiseen aiheesta. Halutessasi voit kirjoittaa nimimerkillä.

 

Ihanimpia toimitukselle tulleita äitiyspositiivisuus-kirjoituksia:

Kantoliina-auttaja

Olin kaupungilla ja lapseni nukkui rattaissa. Kävelin Tampereen rautatieasemalle, ja ovista tuli ulos äiti kahden itkevän lapsen kanssa. Hän yritti tyynnytellä isompaa, laittaa pienempää kanoliinaan, ja näytti itsekin siltä, että alkaa kohta itkeä.

Pysähdyin ja kysyin voinko jotenkin auttaa. Äiti hämmentyi ja alkoi ihan oikeasti itkeä. Pelästyin ensin, että onko jotain tosi pahasti hätänä, mutta oli ollut kuulemma vaan haasteellinen vessareissu. Otin vauvan syliin, ja sillä välin äiti laittoi isommalle lapselle tumput käteen ja korjasi liinan sidontaa. Kehuin liinaa ja annoin vauvan takaisin äidille. Hän kiitti kauniisti.

Illemmalla huomasin hänen kirjoittaneen mulle kauniin kiitoksen liinakuume-ryhmään, jossa arveli munkin olevan. Hän sanoi ihan toivoneensakin jo, että joku auttaisi, mutta kaikki vaan kävelivät ohi ja kyttäsivät. Mulle tuli ihan tippa linssiin ja niin hyvä olo itselle. Uskalletaan auttaa toisiamme, ollaan kaikki maattu samassa liemessä joskus.

Kaksi äitiystävääni

Minulla kaksi ihan mahtavaa ja tärkeää äitikaveria. Molemmat minua nuorempia kolmen lapsen superäitejä. Toiselta sain tukea imetyksen alkutaipaleelle ja kannustukset yrittää. Mutta ei tuominnut vaikka siirryttiin pulloon. Meillä on lähes samanikäiset lapset, muttei me milloinkaan verrata lasten kehitystä. Vaan päinvastoin, olemme innoissamme lastemme saavutuksista.

Hän itse on imettänyt pitkälle lapsen taaperoikään. Toinen äitikaveri tukee molempien lasten kanssa. Ei ole mitään pulmaa, etteikö häneltä löytyisi ratkaisua. Eikä tarvi kuin soittaa ja pyytää niin saadaan lastenhoito apua. Meidän tukiverkko on kaukana.
Esikoisen vauva ajan sain taapertaa ja horjua ilman äitikaveria. Kuopuksen kohdalla on ihanaa kun tukena äitikavereita.

Arvostelu satuttaa

Saimme viime vuonna mieheni kanssa ihanan pikku poikamme. Lapsen saantiin ja ylipäätään lapsiin liittyvät asiat yllättivät minut täysin, tai se että miten suuria tunteita näihin asioihin liittyy. Monella on vahvojakin mielipiteitä tiettyihin asioihin ja neuvoja olen kyllä saanut kuulla suunnasta jos toisestakin.

Suurinta pahaa mieltä itselleni on tuottanut imettäminen ja siihen liittyvät kommentit mitä olen saanut kuulla. Lapsemme syntyi sektiolla, ja tästä johtuen itselläni maitoa tuli todella vähän, ja jo sairaalassa lisämaito piti ottaa käyttöön. Yritin kotona imettää, mutta lapsi kuivui niin paljon että päätin että siirrymme kokonaan korvikkeeseen jotta poikamme saa tarpeeksi ravintoa. Olisin todella halunnut imettää lastamme ja podin tästä todella huonoa omaantuntoa pitkään kun en pystynyt ruokkimaan omaa lastamme. Pettymystä ei auttanut kommentit ”teidän lapsi on varmasti koka ajan kipeä kun ei saa äidinmaidossa olevia vasta-aineita”, ”teillä menee paljon rahaa korvikkeeseen, äidinmaito kun olisi ilmaista”, ja ”ai etkö sinä imetä ollenkaan, kyllä se vauvan paikka on äidin rinnalla”. Hyvä on arvostella kun ei tiedä kaikkea..

Vaikka poikamme syökin korviketta, hän on terve, tyytyväinen ja iloinen pieni miehenalku, kasvaa myös huimaa vauhtia. Imettäminen ei ole äitiyden mittari, olen sen ajan kuluessa ymmärtänyt. Annan pojallemme kaiken mitä hän tarvitsee; ravintoa, rakkautta ja turvaa. Siinä ei ole väliä mistä se maitoa tulee, tissistä vai pullosta.

Ääripäiden kautta nykyiseksi itsekseni

Mulla on kaksi ihanaa, ihan maailman parasta lasta: tyttö 4v. ja poika 2v. Mun kokemukset äidiksi tulemisesta ja äidiksi kasvamisesta taitaa olla vähän erilaiset kuin yleensä. Kun mun ihana esikoistyttö syntyi, mä jotenkin solahdin äitiyteen ihan kympillä. Se oli kuin tismalleen sopiva vaate, olin hyvä siinä. Olin valveutunut, otin selvää asioista, osallistin isin tasa-arvoisesti lapsenhoidosta vastaavaksi vanhemmaksi ja pidin huolta omasta jaksamisesta kuin parisuhteenkin jaksamisesta. Mulla oli varma olo, säteilin. Lähipiirissä useampi ystäväperhe sai samoihin aikoihin esikoisiaan, mikä ihana rikkaus sekä meille, että jälkipolville <3

Meille tuli aika pian tunne, että rakastamme tämän pienen, ällistyttävän ihanan, ihmisen pilalle, ellei hän saa sisarusta. Pian huomasinkin olevani jälleen raskaana, mutta se raskaus suruksemme keskeytyi ihan alkuviikoilla. Pikkusisaruksen yrittäminen kestikin sitten puolisen vuotta, se oli nakertavaa aikaa. Onneksi ystävät ymmärsi ja kulki rinnalla. Nyt taakse katsoessa en edes noiden kokemuksien jälkeen ollut vielä se äiti, joka tänä päivänä olen ja joka itseasiassa haluankin olla.

Jälkikäteen ajatellen tässä näkee paljon kohtalonomaisuutta. Asiat meni niin kuin tarkoituskin oli ja juuri tarkoitetulla aikajänteellä. Samaan aikaan kun jäin kuopuksestani äitiyslomalle, joutui oma äitini yllättäen pitkään hallinnassa pysyneen syövän takia saattohoitoon. Tilanne tuli yllätyksenä koko lähipiirille. Vain paria kuukautta aiemmin äidin kontrollit olivat olleet puhtaat. Kun kuopukseni oli viisi viikkoa vanha, nukkui Mamma pois. Ja kuinka ennalta-arvaamattoman repivää tuo olikaan kaikessa tunteiden kirjossa, elämän ääripäitä yhtäaikaa käydessä läpi. Tunsin itseni kaikkea muuta kuin varmaksi, menetin mojoni äitinä. Kuka oikein olin ilman omaa äitiäni? Nyt se pitäisi selvittää.

Huomasin myös, että näin suuret asiat ja omat reaktioni tapahtuneen tiimoilta olivat ystäväpiirille kova pala purtavaksi. Olisin kaivannut vierellä kulkijaa, mutta mulle annettiin tilaa surra. Välillä olin tästä katkeranakin. Että elämän positiivisiin hetkiin löytyy rinnallakulkijoita, mutta pohjan pettäessä pakitetaan.

Nyt, tarpeeksi asiaa pohtineena, voin helposti ymmärtää asian suuruuden ja sen vaikeuden ystävilleni kohdata mua sen keskipisteessä. Äitiydessä on alkuvoima, me synnytetään uutta elämää. Se side on elinikäinen ja vahva. Ei tuollaiseen menetykseen ja samaan aikaan uudelleen äidiksi tulemiseen, uuteen ihmisversoon tutustumiseen, helposti sanoja löydy. Ja sanat kuitenkin on se keino, jolla me pitkälti kommunikoidaan ja tullaan ymmärretyksi. En ole enää katkera, olen kiitollinen inhimillisistä ystävistäni. Jotka yrittävät päivittäin, vaikeissakin tilanteissa parhaansa, niin kuin me kaikki äiditkin lastemme uusia kehitysvaiheita kohdatessamme.

Niin hurjalta kuin se ehkä kuulostaakin, niin nyt olen parempi äiti, vaimo, ystävä ja ihminen, näiden kokemusten jälkeen. Me ollaan tässä ja nyt. Mun ihmiset on mun maailma ja olen lottovoittaja, kun olen heidät saanut <3

Sanoisin, että äitiyspositiivisuus on kokemusten myötä kasvava uskomaton voimavara!

 

 

Mitä mieltä olet artikkelista?