Viimeksi päivitetty 5.2.2024
Tämä on Ykskaks kaksin -blogin toinen kirjoitus. Jos missasit ensimmäisen ja haluat tietää, miten kaikki alkoi, kärryille pääset täällä: Kun mies ilmoitti, ettei halua lapsia, Inari pyysi eroa – sitten raskaustesti näytti plussaa
AVIOERON ja raskauden aiheuttama shokki ei ollut niin suuri kuin aluksi luulin. Varasin nopeasti ajan psykologille ja aloitin eroa käsittelevää kirjaa, mutta käyntikerrat jäivät pariin, ja kirjakin jäi kesken.
Läheiseni ovat seuranneet kariutuneen liittoni vaiheita, ja oloni parantumista erosta lähtien, eivätkä ole sitä paljoa harmitelleet, kuten en itsekään.
Olin toki mennyt naimisiin ajatellen ”kunnes kuolema meidät erottaa”, mutta minun oli vaikeampaa hyväksyä luovuttaneeni kuin eronneeni.
Kuultuani lapseni sydänäänet ensimmäisen kerran ei avioero enää tuntunut kovin suurelta tai tärkeältä, en edes osannut olla katkera kaikista yhdessä vietetyistä vuosista, sainhan lahjaksi parhaan palkinnon mitä toivoa saatoin. Juuri tämän lapsen. Esikoiseni.
HUOMASIN pian voivani eron jälkeen henkisesti paljon paremmin, ja fyysinen terveys seurasi pian perässä.
Olen koko raskauteni ollut todella kiitollinen siitä, että raskaaksi tuleminen onnistui niin nopeasti ennen kuin exäni ehti vaihtaa mieltään, ja että se on sujunut tähän asti niin hyvin.
Ymmärrän, että näin ei kaikilla ole, jollekin raskaaksi tuleminen voi olla hyvin hankalaa tai jäädä saavuttamatta kokonaan, toiselle itse raskausaika voi olla todella piinallista, joku saa keskenmenon, ja kolmannen synnytys on kuin suoraan kauhuelokuvasta.
Tämän lisäksi aina voi sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, vauvalla voi olla koliikkia tai erityistarpeita, parisuhteessa hankalaa tai melkein mitä muuta hyvänsä.
Raskaus voi myös nostaa kaikenlaisia vaikeita kysymyksiä ja ajatuksia mieleen, sellaisiakin, joita ei voisi ikinä uskoa joutuvansa pohtimaan, ja joita on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole joutunut käymään samoja asioita läpi.
OLEN alusta asti puhkunut intoa päästä mukaan äitien ihmeelliseen maailmaan! Siellä vaihdetaan synnytyskertomuksia, päivitellään synnytyksen kestoa ja aamupahoinvointia, puhutaan pikkulapsiajasta ja kaikki ymmärtävät toisiaan jollain tasolla.
Ensimmäisen kerran ymmärsin ehkä neljä vuotta sitten, että minun oli päästävä tähän kerhoon mukaan.
Olin ystäväni lapsen nimiäisissä, joihin osallistuivat myös ystäväni sisarukset vauvoineen. Vauvat kulkeutuivat sylistä syliin, joku vaihtoi vaipan yhdelle, joku toiselle, lapsia juoksi jaloissa joka suuntaan, ja sisarukset vaihtoivat imetyskuulumisia. Ajattelin, etten mitenkään voisi jäädä paitsi jostain niin jännittävästä!
Myös oma äitini on vahva, kaiken tietävä, aina järkähtämättömän luotettava, ajatuksia lukeva pohjolan noita, noita kaikkein parhaimmassa merkityksessä! Toivon, että nämä taikavoimat periytyvät minuun äitiyden myötä, äidit kun aina tuntuvat tietävän kaikesta kaiken.
VANHEMPANI eivät ole koskaan painostaneet minua tai sisaruksiani lapsentekotalkoisiin. Isästäni huomasin kyllä jo useampi vuosi sitten, että hän alkoi toivomaan lapsenlapsia, vaikkei hän sitä koskaan suoraan sanonut.
Äitini onnistui salaamaan ajatuksensa vieläkin paremmin, ja mummoni kanssa ei asiasta taidettu koskaan edes puhua. Asia kyllä selvisi, kun raskaus paljastui ja näin miten onnellisia kaikki uutisesta olivat!
Tulokas on vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi, mutta mummoni on jo isomummo serkkuni kautta. Hänen reaktionsa oli kuitenkin aivan mahtava!
Mummoni on nuorekas ja menevä, vaikka tietysti jo isomummoiässä oleva rautarouva, mutta hän silminnähden piristyi ja totesi, että ”eihän tässä sitten vielä hautaan jouda!”.
Sen jälkeen olenkin saanut tasaisena virtana vastaanottaa ihania pieniä vauvan vaatteita, joita hän on ommellut pikku-ukkoani varten.
IHMISPERHEENI lisäksi odotan innolla, miten eläinperheeni suhtautuu tulokkaaseen! Vanhemmillani on kolme koiraa ja yksi kissa, kaikilla tietysti ihan oma persoonansa.
Eläinporukka on aina ollut tiukasti osa ydinperhettäni, ja meillä on ala-asteajoista asti ollut useampi karvakaveri. Toisinaan tuntuu, että puhelimessa vaihdetaan enemmän heidän kuulumisiaan, heidän näkökulmastaan, sillä niin tiiviisti he kuuluvat kaikkeen, ja heillä on tietysti ajatuksia kaikesta mitä tapahtuu.
Koirista vanhin, ystävällinen matriarkka ei pysty menemään unille ennen kuin koko ihmislauma on käynyt lepäämään, ja hän asettuu päivisinkin niin, että pystyy seuraamaan koko laumaa syrjäsilmällä.
Keskimmäinen, punainen pystykorva on saarnamiehiä, hän nauttii suuresti oman äänensä kuuntelusta ja viihdyttää varmasti usein myös naapureita hoilotuksellaan.
Nuorin, Muumien Surku-koiraa muistuttava harmaa hirviö pelkää useita asioita, mutta on ainoa, joka uskaltaa lähteä painimatsiin toisen harmaan hirviön, kissan kanssa! Kissa ja hän ovat yhteiskunnan viholliset numero yksi ja kaksi, ja keksivät jos minkälaista harmia keskenään…
KAIKEN tämän jännittävän ja ihanan lisäksi raskauteen ja äitiyteen liittyy toki muutakin.
Itseäni ovat alusta asti kiusanneet liitoskivut, varsinkin oikea lonkka tuntuu välillä muljauttavan koko jalan sijoiltaan kävellessä.
Sokerirasituksessa paastoarvo oli viiterajalla, ja sain raskausdiabeteksen diagnoosin.
Myöhemmin ilmestyi kaikenlaisia kramppeja ja kremppoja, ja mitä pidemmälle raskaus on edennyt, sitä enemmän oireitakin on, nyt uusimpina ennakoivat ja kivuliaat supistukset.
Mutta! Nämä kaikki kuuluvat mielestäni kuitenkin asiaan, koko keho menee aivoja myöten uusiksi raskausaikana ja olisihan se ihmeellistä, jos tästä ei aiheutuisi yhtään oiretta tai kiputilaa.
Asenteeni suhtautua uteliaisuudella ja innostuneesti kaikkeen raskaudessa vastaantulevaan oli sekä sisäsyntyinen että tietoinen päätös. Siitä huolimatta ”mutta odotas kun” on sellainen kommentti, jonka olen kuullut lukemattomia kertoja raskauden edetessä:
Mutta odotas, kun pääset keskiraskauteen!
Mutta odotas, kun olet viimeisellä kolmanneksella!
Mutta odotas, kun supistukset alkavat!
Mutta odotas, kun menet synnyttämään!
Mutta odotas, kun synnytät istukan!
Mutta odotas, kun alat imettää!
Mutta odotas, kun vauva ei nuku yöllä!
Mutta odotas ensimmäistä vauvavuotta!
SITTEN KYLLÄ MIELI MUUTTUU!!
ALKURASKAUDESSA ajattelin olevani vain vähän naiivi, ja kun minulle painotettiin monesta suunnasta kaiken muuttuvan aivan kamalaksi mitä pidemmälle raskaus etenisi, sitä enemmän pyrin henkisesti valmistautumaan näihin tulossa oleviin hankaluuksiin.
Tämä valmistautuminen on kenties osaltaan suojannut minua, mutta odottelen edelleen näitä ennustettuja kamalia aikoja.
Nyt laskettuun aikaan on enää yksi hassu viikko, ja uskallan jo kohta olla sitä mieltä, että kenties näitä raskaudenaikaisia hankaluuksia ei enää ole odotettavissa.
Siitäkin tosin äidit, joiden raskaus on mennyt yliajalle, voivat olla hyvin toista mieltä, mutta olisi vaikea nähdä, että mitään kovin yllättävää raskausoiretta enää tässä vaiheessa ilmaantuisi.
KUMMA kyllä, tästä aiheesta on hankalaa puhua muiden kuin ystävien tai perheen kanssa. Puolituttujen tai työkavereiden kysellessä vointia ja vastatessani rehellisesti, olen saanut sekä paheksuvia että epäuskoisia katseita.
Opin pian, ettei oman raskauden helppoutta sovi myöntää kaikessa seurassa, mikä on suuri harmi. Tuttavapiiriini kuuluu ihmisiä, jotka haluaisivat lapsia, mutta jotka on peloteltu jo valmiiksi ”odotas kun” -lauseilla siihen pisteeseen, etteivät he uskalla lähteä yrittämään.
Olin jo ennen raskautta varautunut mahdollisiin vatsan taputtelijoihin, joita en sitten tullutkaan kohdanneeksi, mutta näitä varoittelevia kommentteja ja reaktioita en ollut osannut ennakoida.
No jaa, vaikken erityisiä vaivoja tai huolia voikaan luetella, voin kuitenkin näin loppua kohden myöntää yhden ”odotas kun” -toteamuksen todeksi: Odottavan aika on pitkä, ja H-hetken lähestyessä tuntuu pitenevän hetki hetkeltä.
En malttaisi odottaa pienen poikani tapaamista ja sitä seikkailua, johon olemme yhdessä astumassa!
Ja ”odotas kun” vauva on syntynyt, tulevana, toivottavasti vahvana äitinä pystyn varmasti luovimaan kasvavassa ohjeiden meressä taitavasti ja rauhallisesti.
