Samatha muistaa yölliset pissaretket, otsaan asti nousevan närästyksen ja vaappumisen raiskatun pigviinin lailla. Hän ei kuitenkaan saa päähänsä useiden äitien hehkuttamaa vaaleanpunaista raskauden ihanuutta. Lue koko blogimerkintä.

Viimeksi päivitetty 21.2.2013

Alkaa oikeasti ottaa jo kupoliin, kuinka kaikki lähipiirin jakautuneet naiset ovat alkaneet ikävöimään vauvamahaansa, nyt kun heidän iki-ihanat pikkutoukkansa ovat aloittaneet transformaation taaperoiksi. Ai helskutti niitä nostalgisen ihania masumuistoja, niitä ihania potkuja ja sitä vitun onnen hehkua, jota koko katras nyt mukamastaan on säteillyt ympäristöönsä.

Kukaan niistä ei muista olleensa tasapainopisteensä hukannut rasvahiuksinen sotanorsu, saatika sitä kuinka tympiintyneitä siihen oloonsa olivat jo kuukausia ennen sitä ihanaa helpotuksen hetkeä. Mammahormonit rox.

Mulla ei ole todellakaan ikävä sitä mahaa. Itseasiassa, jos ollaan oikein rehellisen tarkkoja, niin mun suurin ongelmani on se, että perheeseen on suunnitelmissa hankkia vielä tenava tai kaks, mutta kun jokaisesta niistä pitäisi olla 9 kuukautta raskaana. Ei houkuttele tippaakaan. Mä kun houkuttelin raskaana vaivoja puoleeni samalla tavalla kuin 98-vuotias Alzheimeria.

Lue myös: Tiedät, että olet raskaana kun…

Keräsin kaikki vaivat

Alkuraskaus lähti räväkästi käyntiin sillä, etten tiennyt mikä piru mua repi, sillä makasin kaksi viikkoa (ah kauan ansaittu loma meni siinä) sängynpohjalla enkä jaksanut nähdä ketään. Olo oli samaa luokkaa kuin olisi pamahtanut keskivaikea masennus kuukauden kännistä hankitun darran kaveriksi ja joku olisi kaupanpäällisiksi ajanut panssarivaunulla yli. Tauti onneksi selvisi kusemalla tikkuun, joka välkäytti sitten paria punaista viivaa diagnoosin vahvistumisen merkiksi.

Aamupahoinvointi, migreeni, iskias, liikuntakyvyn tilapäisesti vieneet symfyysikivut (yli puoli vuotta synnytyksestä ja häpyluuni on vieläkin viturallaan) ja joka ainoa kausipöpö, mikä vain oli liikenteessä odotusaikanani. En ollut neula- enkä sairaalakammoinen ennen raskautta, mutta nyt kumpaakin sorttia löytyy niin paljon, että jaan mielelläni kaikille halukkaille. Kommenttiboksiin voi vapaasti ilmaista halukkuutensa.

Lue myös: Yllättäviä tunteita raskaana 

Kuka nauttii zombiefiiliksistä?

Kun on monien erilaisten kipujen lannistama eikä tarpeeksi masokistinen liikkuakseen kivuista huolimatta, on vaikea valaista huonetta hehkullaan ja olla niin kertakaikkisen hehkeä. Nauti siinä nyt ajasta, jolloin jokin vieras alieni valtaa kroppasi ja tekee perusterveestä nuoresta aikuisesta kipeän zombien. Oli vain aikoja, jolloin olisin tahtonut oman kehoni ja itsemäärämisoikeuteni takaisin. En pysty samastumaan siihen jatkuvaan kotkotukseen ja lässytykseen siitä, kuinka i-h-a-n-a-a oli nousta yöllä kuselle muutaman kerran, kärsiä närästyksestä otsalohkossa asti ja vaappua eteenpäin kuin persraiskattu pingviini.

Se paljon muisteltu mahanhytkyminenkin on kuin suoraan jostain paskasta kauhuleffasta, jossa jokin torakka yrittää tulla läpi uhrin vatsanpeitteiden. Isimiehen ensireaktio vatsassani myllertäneeseen aliensirkukseen tuo mielestäni koko hommaan ripauksen realistisuutta: Meidän isimies ensimmäisen kerran nähdessään pieniä epämääräisiä ruumiinmuotoja mahanahassani parahti vain "hyi vittu!", ennen kuin löysi asian ihanuuden ja suloiset puolet.

Lue myös: Ärsyttää, ketuttaa, pännii 


Ei kahta samanlaista raskautta

Vaikka mulla olikin keskivertoa enemmän kaikenlaisia komplikaatioita (= pari muuttujaa) raskausajassani, en silti usko, että kaikilla muilla kanssasisarillani on ollut hauskaa 24/7 kustessaan housuihinsa naurunpuuskien aikana ja hikoillessaan kuin pienet siat helvetillisissä grillibileissä.

Sen sijaan mä olen vakuuttunut, että mun kroppani feilasi kaiken muun lisäksi myös kaikenlaisten hormonien tuotannon. Mun elimistöni tuotti vain "syö kaikki minkä näet"- hormonia, "itke kaikelle"- hormonia ja "vittuile/loukkaannu kaikesta"- kombohormonia, mutta ei ensimmäistäkään hormonia, joka olisi saanut kaiken muuttumaan vaaleanpunaiseksi hattaraksi, ajan kultaamaan muistoja tai aiheuttanut universaalinäidinrakkaudenhormonipöllyä.

Lue myös: Ulkonäön kommentointi sallittu? 

Ei ole kahta samanlaista lasta eikä myöskään raskautta, joten en ole aivan vielä heittänyt kirvestä kaivoon ja hanskoja tiskiin. Siksi ainoa asia mahdollisesssa tulevassa raskaudessa, jota on etukäteen mietitty, on isimiehen ehdotus jonkinlaisesta suorajakelusopimuksesta Serlan kanssa. Kuulemma käytin raskaana kusella ravatesssani enemmän paperia kuin kahdeksanhenkinen perhe kurataudissa, mutta tiedä häntä. Ainakin jostain aika on sentään minunkin kohdallani kullannut muistot.

Samantha rakastui päätäpahkaa ekalla vilkaisulla, paksuuntui vahingossa, räjähti kesällä 2012 ja nyt pyörittää pientä perhettä, johon kuuluu tavismutsi itse, Mussu ja Junnu. Miten tässä näin kävi ja miten tässä vielä käy?

Teksti on julkaistu alun peri Samanthan Läpäläpämaa-blogissa 18.2.2013 otsikolla "Ei oo ikävä"

Mitä mieltä olet artikkelista?