Minua vieläkin ihmetyttää, miten niin huono ajoitus ja jokin niin yllättävä voi johtaa johonkin todella merkittävään elämässä.

Viimeksi päivitetty 8.7.2015

En ollut valmis. En ollut suunnitellut raskautta. Olin täysin epävarma siitä, mitä tekisin elämälläni – olin tuoreessa suhteessa, urani oli joutunut ”sivuraiteille”, eikä minulla ollut tuloja oikeastaan laisinkaan.

Neljä kuukautta ennen kuin näin kaksi selkeää viivaa raskaustestissä, juhlin 21. syntymäpäivääni. Juhlahumun keskellä putosin baarijakkaralta ja päätin jäädä niille sijoilleni, makaamaan lattialle, nauramaan ja tuijottamaan kattoa. Ajattelin huoletonta lähitulevaisuuttani: olin lopettanut työt ja enkä aikonut ottaa yhtäkään kurssia syyslukukautena.

Olin lähtemässä tuoreen poikakaverini kanssa pitkälle autoreissulle. Kuvittelin itseni reissaamassa osavaltion rajalta toiselle, etsien töitä baareista tai ravintoloista päätyen lopulta jonnekin päin Kaliforniaa. En yksinkertaisesti halunnut, että elämälläni olisi mitään selkeää suuntaa.

Ajattelin innoissani tulevaa päämäärätöntä ja huoletonta matkaa maatessani baarin likaisella lattialla.

Lue myös: Juuri plussannut odottaja: ”Olen aika sekaisin”

Raskaus pysäytti reissuelämän

Kun saavuin poikakaverini kanssa Tennesseen osavaltion rajalle, minusta tuntui, että jotain kummallista oli tapahtumassa. Ajattelin vielä silloin, että se johtuu jatkuvasta matkustamisesta ja unen puutteesta.

Meiltä loppuivat rahat ja päädyimme keskelle Arkansas’n osavaltiota. Niinpä päätimme jäädä hetkeksi Louisianaan etsimään töitä, jotta saisimme säästettyä rahaa ja pääsisimme eteenpäin matkallamme. Yhden laivabaarissa tehdyn yövuoron jälkeen päätin hankkia raskaustestin.

Kaksi viivaa ilmestyi testiin alle minuutissa. Voinko minä olla oikeasti raskaana? Vielä silloin ajattelin, että koska olen ”fiksu”, mitään näin elämää mullistavaa ei voi tapahtua minulle.

Pohdin vaihtoehtojani. Puhuin myös siskoni, äitini ja läheisen ystävän kanssa. Istuin tyhjässä ja kosteassa vuokrahuoneistossa ja tein päätökseni.

Lue myös: Synnytystabut - mitä äidit miettivät, mutteivät kehtaa kysyä?

Poikani muutti minun ajatusmaailmani

Haluan kertoa lisää tästä lapsesta, esikoisestani. Siitä suunnittelemattomasta lapsesta, jonka sain kaiken nuoruuden epävarmuuden keskellä. Haluan kertoa tästä lapsesta, joka tuli varmasti usean mielestä ”vääränä hetkenä”.

Olimme varmasti monen mielestä täysin kypsymättömiä vanhemmuuteen. Monet varmasti ajattelivat, ettei meillä ollut riittävästi rahaa lapsen kasvattamiseen.

Kun näin ensimmäisen ultraäänikuvan pojastani, sydämeni täyttyi toivosta ja ahdistuksesta. Ensimmäistä kertaa 21-vuotisen elämäni aika olin samaan aikaan sekä täysin hurmaantunut, että todella peloissani. Huomasin myös, että tunteeni vaihtelivat hetkestä toiseen. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten tulisin selviämään. Miten ihmeessä minusta voi tulla äiti?

Onko tulevaisuuteni pelkkää vauva-arkea? Sitä, että minulla olisi vauva kainalossani ja että toisesta ihmisestä huolehtiminen olisi suurin vastuuni?

Seurasin, kun raskauspäivät (itse asiassa minuutit) kuluivat ja laskettu aikani lähestyi, ja samalla epävarmuuteni lisääntyi. Kumpaa oikeastaan toivoinkaan: että kaikki pysyisi entisellään vai että maailmani muuttuisi täysin ikuisiksi ajoiksi lapseni syntymän myötä?

Poikani syntyi kuukautta ennen kuin ehdin täyttää 22 vuotta.

Lue myös: Näin toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä

Vasta äiti ymmärtää, mitä rakkaus merkitsee

Käytin siis virallisen rilluvuoteni miettimällä ahkerasti, mitä pistin tai en pistänyt suuhuni. Jos en olisi ollut raskaana, olisin elänyt täysillä, olisin riekkunut baareissa pikkutunneille saakka, olisin tullut ja mennyt miten minua olisi sattunut huvittamaan ja olisin keskittynyt itseni ympärillä pyöriviin tulevaisuuden haaveisiin.

Poikavauvani toi mukanaan täydellisen pölmistymisen. Kun vietin ensimmäiset tunnit yksin lapseni kanssa sairaalassa, ymmärsin, että [englannin kielen] sana ”rakkaus” on laimea, väärinymmärretty ja ylikäytetty. Olen itse käyttänyt ”rakkautta” koko ikäni kuvaamaan ihalua, kiintymystä ja toisista tykkäämistä, mutta kun pidin pientä poikaani sylissäni, tunsin jotain, mikä sai muut rakkauden kokemukset kalpenemaan.

Englannin kielestä ei löydy riittävän kuvaavaa sanaa sille, mitä minä tunsin tätä lasta kohtaan. Sana ”rakkaus” ei kuvaa tätä kiintymyksen tunnetta, jossa jokainen kehon osa on halkeamaisillaan ihanista tunteista: riemusta, onnellisuudesta, tyytyväisyydestä, pohjattomasta ilosta, jännityksestä ja toivosta.

Rakkaus ei kuvaa halua suojella lasta. Sana ei tavoita omistautumista ja lojaalisuutta lasta kohtaan. Jos sana ”rakkaus” tarkoittaa kiintymystä, silloin se on täysin riittämätön kuvaamaan, mitä tunsin pientä poikaani kohtaan (ja mitä edelleen tunnen, vaikka hän on jo melkein aikuinen mies). Aina kun näen hänet tai ajattelen häntä, maailmastani tulee parempi paikka.

Lue myös: "Jos ei jaksakaan intoilla"

Onko kaikella tarkoitus?

Tunsin seisovani tukevammin maan kamaralla, mutta samaan aikaan sydämeni lepatti ilosta. Kukaan ei kertonut minulle, että näin voi käydä – että vastasyntynyt vauva, joka ei osaa puhua eikä ilmaista vastavuoroista kiintymystä, voisi saada ihmisen tuntemaan näin. Elämässäni oli aivan yhtäkkiä uudenlainen varmuus ja tietty suunta.

Oliko kaikella sittenkin tarkoitus, ajattelin, kun vuosia myöhemmin katselin kolmen poikani kasvavan ja tulevan hyvin toimeen keskenään. En voisi kuvitella näitä veljeksiä ilman isoveljeään. Poikieni identiteetit ovat muodostuneet hänen ympärilleen. Heidän persoonallisuuksiaan on koulinut isoveljen esimerkki. Veljesten välinen side on yhtä luja kuin minun ja lapsieni välinen side.

Minun suunnittelematon poikani pääsi tänä vuonna lukiosta. Hän aloittaa syksyllä opinnot yliopistossa. Hänellä on vanhoja ja uusia ystäviä ja tyttöystävä, joka rakastaa häntä. Hän on luova, intohimoinen ja täynnä arvokkuutta. Minkä tahansa polun hän valitseekaan elämässään, mitä virheitä hän tekeekään ja missä hän menestyy, hänellä on aina nämä hienot ominaisuudet. Esikoiseni rakastaa ja hän on rakastettu. Hän on majakka, pilari ja ikuinen liekki sydämessäni.

Kun ajattelen vielä päivää, jolloin ymmärsin olevani raskaana, minua vieläkin ihmetyttää, miten jokin niin väärällä hetkellä alun saanut voi johtaa johonkin niin merkitykselliseen. Minun vahinkolapseni on isoveli, serkku ja lapsenlapsi. Hän ei koskaan ollut yksi vaihtoehdoista – hänen yksinkertaisesti kuuluu olla olemassa.

Jokainen nainen tekee valintansa itse. En tarkoita, että kaikkien nuorten raskaaksi yllättäen tulleiden naisten pitäisi toimia samalla tavalla kuin itse toimin. Mutta kun katselen poikaani ja mietin, millaista elämämme olisi ilman häntä, en pysty ajattelemaan ajatusta loppuun.

Maailmaamme ei yksinkertaisesti olisi olemassa ilman häntä.

Mitä mieltä olet artikkelista?