Anu Silfverbergin kirjaa Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä kuvataan takakannessa uteliaaksi, ihmetteleväksi ja ärtyisäksi kirjaksi vanhemmuudesta. Sitä se on – ja palopuhe tasavertaisen vanhemmuuden puolesta. Mutta lisäksi kirja on kaunis – jopa liikuttava – kuvaus vanhemman rakkaudesta lapseensa.

Viimeksi päivitetty 9.4.2013

Äitikortista olisi helppo nostaa esille monta kutkuttavaa ja kuumia tunteita nostattavaa teemaa. Ja niin onkin jo ehditty tehdä.  On kerrottu muun muassa, kuinka kovin sanoin Silfverberg ruotii niin sanottua kiintymysvanhemmuutta: ”Menen suomalaisen kiintymysvanhemmuusperheiden yhdistyksen nettisivuille ja alan lukea. Löydän maailman, joka on mustavalkoinen, äärimmäisen yksinkertainen ja kaksinapainen. Tässä todellisuudessa on kiintymysvanhempia ja sitten niitä muita.”


 


Voisi myös käydä läpi, miksi Silfverbergin mielestä perhevalmennuksessa oli sietämätöntä: ”Vähitellen minulla alkaa olla se vanha tuttu olo, että olen taas koulun seksivalistustunnilla. Kaikki täällä on tuttua: oma hihitykseni ja kikkelivitsini, mutta myös se, että seksistä puhutaan joko pelkkänä yhdyntänä tai sitten seksin merkitystä naisille vähätellään.”

Erityisen hykerryttävä  on myös kirjan pisin luku, Ihmisenmaito, joka alkaa Silfverbergin omasta imetyskokemuksesta synnytyssairaalassa: ”Erilaiset tuntemattomat naiset yrittävät tunkea rintojani väkivalloin lapsen suuhun miehen seisoessa vieressä tavattoman positiivisena ja kannustavana”, ja päättyy tärkeään toteamukseen – ihmisenmaito on poliiittinen ruokalaji: ”Se on symbolista. Se on konkreettista. Se on läheisyyttä ja valtaa, rooleja, toiveita ja oletuksia. Ja sellaisessa maailmassa, jossa ravintoa on yllin kyllin, se on kaikkein vähiten ruokaa.”  

Jääköön kuitenkin nuo mielenkiintoiset kiistakapulat, sillä kirja on tärkeä, koskettava, kaunis ja lukemisen arvoinen ennen kaikkea kahdesta, toisiinsa liittyvästä syystä: Ensinnäkin Äitikortti on painava palopuhe tasavertaisen vanhemmuuden puolesta. Toiseksi kirja on liikuttava kuvaus vanhemman rakkaudesta lapseensa.

1. Äitikortti on painava palopuhe tasavertaisen vanhemmuuden puolesta

Ihmiset, jotka hankkivat lapsia, myös hoitavat niitä. Yksinkertaista? Kaikkea muuta. Silfverbergin näkemyksen mukaan tasavertainen vanhemmuus ei toteudu vielä perheissä eikä koko yhteiskunnassa.

Imetys sysää isän sivuraiteelle

Asiat alkavat mennä vinoon heti lapsen syntymän jälkeen. Perheen sisällä äidin rooli ensisijaisena vanhempana kulminoituu aluksi erityisesti lapsen ruokkimiseen, imettämiseen. Äidin rinta on lapselle paras, toitotetaan kaikkialla. Mutta miksi? Siihen ei mistään löydy vastausta, Silfverberg toteaa.  Annetaan vain ymmärtää, että imetys ei ole koskaan pelkkää vauvan ruokkimista vaan läheisyyttä ja äidin ja vauvan yhteyttä jollakin syvemmällä ja mystisemmällä tasolla. Kun lapselle annetaan maitoa pullosta, tilanne latistuu pelkäksi ruokkimiseksi.

Anu Silfverberg näkee asian aivan toisin – välineellä ei ole väliä, läheisyydellä on. Hän kirjoittaa:

”Katson vauvaa kun se illalla juo isän antamaa maitoa pullosta ja nukahtaa sitten syliin, ihoa vasten. Me olemme sille tämä lämmin olento, joka kuiskailee ja paijaa, ja joka antaa maitoa. Me olemme koko maailma, ja se itsekin on.”

Kotiäitiys ei ole työtä

Lapsen vähän kasvaessa perhe alkaa tehdä ”meidän perheen yksilöllisiä valintoja” – mikä yleensä tarkoittaa, että äiti jää kotiin hoitamaan lasta ja isä jatkaa työssä tavalliseen tapaan. Kaikista vanhempainvapaista miehet käyttävät Suomessa tällä hetkellä kuusi prosenttia.

Mutta mikäpä siinä, sillä onhan kotiäitiyskin työtä parhaimmillaan: Mikä olisi tärkeämpää kuin oman lapsen kasvattaminen ja sitä paitsi siinä sivussa äiti oppii kaikenlaista tärkeää (organisointitaitoja, monen asian tekemistä yhtäaikaa ja sen sellaista), josta on varmasti apua myös siinä vaiheessa, kun hän palaa palkkatyöhön.

Ei sinne päinkään. ”Kuka tahansa, joka on kokeillut sekä palkkatyötä että kotivanhemmuutta, tietää, että nämä ovat kaksi eri asiaa”, Silfverberg kirjoittaa. Hän myöntää, että työlästä kotivanhemmuus kyllä on, mutta työtä? Ei.

Yksityisen hoivan ylistäminen on Silfverbergin mielestä lopetettava, koska se ”- -sysää osan naisista yhä kauemmaksi maailmasta, edistää tuloerojen kasvua ja estää tehokkaasti toisen vanhemman sitoutumista omaan lapseensa.”

Jos hankit lapsia, myös hoidat niitä

Mutta mikä sitten ratkaisuksi hoivan ja työelämän sukupuolijakoon, jos ei se, että yhteiskunnan kustantamia hoitovapaita kutsuttaisiin työksi?

”Se, että miehet hoitavat omia lapsiaan. Että kaikki ne ihmiset, jotka hankkivat lapsia, myös hoitavat niitä”, Silfverberg vastaa kirjassaan.

Jos perheessä on kaksi vanhempaa, yhden hoitajan malli on Silfverbergin mielestä haitallinen kaikille perheenjäsenille – vanhemmille ja lapsille. Jos äiti on enimmäkseen lapsen kanssa, isälle jää vähemmän. Miehen vapaa-aika on poissa naisen vapaa-ajasta. Ja sitten lapsi vielä oppii, että se nyt vaan menee niin, että miehet käyvät töissä ja naiset pysyttelevät kotona – eikä mikään muutu seuraavankaan sukupolven aikana.

2. Äitikortti on koskettava kuvaus vanhemman rakkaudesta lapseensa

Jos toisen vanhemman – yleensä äidin – jumittuminen kotiin ja putoaminen työelämästä ei tunnu riittävän painavalta syyltä tavoitella tasavertaista vanhemmuutta, entäpä sitten vanhemman ja lapsen välinen suhde?

Miksi toinen vanhempi tieten tahtoen haluaisi päätyä sivuraiteelle tässä ihmeellisessä ihmissuhteessa, jota on oikeastaan mahdotonta verrata mihinkään muuhun ihmissuhteeseen? Miksi kukaan vanhempi haluaisi tieten tahtoen jäädä vaille sitä rakkauden kokemusta, jonka lapsi vanhemmassaan herättää? Miksi kukaan vanhempi haluaisi tieten tahtoen ”omia” lapsen ja evätä kaiken tämän toiselta vanhemmalta?

Tämä ihmeellinen – ja toisaalta niin tavallinen – rakkaus on kuvattu erityisen kauniisti Äitikortti-kirjan viimeisessä luvussa, jossa Silfverberg matkaa läpi oman lapsensa vauvavuoden.

Silfverbergin sanoin:

”Vauvan rakastaminen on kuin ihastuisi ensi silmäyksellä, mutta koko ajan, kaksisataa kertaa päivässä. Niin kuin juoksisi koko ajan niihin ensimmäisiin, kiihkeisiin kohtaamisiin; muulla ei ole väliä. Kuin olisi ympäri päissään aamusta iltaan. Kaikki on merkityksellistä symbolisella tavalla; yllättävä rankkasade ei ole rankkasade, vaan dramaattinen tausta, jota vasten tämä ihmeellinen tapahtuu. Linnut lehahtavat räystäältä; ne lehahtavat kuvassa, jossa tämä pieni pää on minun olkapäätäni vasten.”

Kirjailija: Anu Silfverberg
Kustantaja: Teos
Julkaistu: 02/2013
Sivumäärä: 290

 

 

 

 

 

.

Mitä mieltä olet artikkelista?