Tässä minä olen! Juuri nyt. Repimässä hiuksia päästäni. Olen yrittänyt eilisestä lähtien saada pestyksi yhtä koneellista pyykkiä ja tiskejä (meillä ei ole tiskikonetta, koska MINÄ OLEN TISKIKONE).

Vanhin lapseni hyppii seinillä (kirjaimellisesti, seinässä on lommo riehumisen jäljiltä), keskimmäinen villikkoni on ainoastaan pamauttanut päänsä seikkaillessaan liinavaatekaapissa ja nyt hänellä on kylmäpussi nousevan kuhmun suojana. Ja vauva – sama sankari kuin kuvassa – saa joko hampaita tai sitten hän testaa teoriaansa siitä, että saako hän minut itkemään, jos hän huutaa tarpeeksi pitkään ja tarpeeksi kovaa.

Yhtään minkään saaminen valmiiksi on uuvuttavaa. En ole käynyt suihkussa, en ole syönyt, enkä edes vaihtanut vaatteita ja kello tikittää reilusti jo iltapäivän puolella.

Ja arvatkaapa vain, tuntuuko minusta yhtään siltä, että perhe olisi ihana lahja tällä hetkellä? Tunnen itseni lähinnä turhautuneeksi ja väsyneeksi.

Mutta sitähän perhe-elämä on, eikä niin? Vanhemmuus on älytön matka, välillä se palkitsee, mutta tie on rosoinen ja täynnä paskoja päiviä – kuten juuri tämä päivä. Nämä ovat jos-eivät-tapa-niin-ne-vahvistavat –tyyppisiä päiviä. Nämä hetket ovat tarpeen silloin, kun minun täytyy muistuttaa itseäni siitä, etten repeä aivan kaikkeen. Kuten monet äidit, yritän parhaani, että tekisin asiat oikein. Kuitenkin mokaan kaiken monta kertaa päivässä.

En koskaan suostu elämään täysin äitiyden rajojen sisäpuolella, mutta rakastan silti lapsiani koko sydämestäni. Juuri nyt, kun tiskiallas on täynnä likaisia astioita, ja ainakin yksi lapsi vinkuu, ja tuoksun hienoisesti pissalta ja syljeltä, iso rakkauden tunne on kaikki, mitä minulla on.

Ja siksi minä voitan paskimmatkin päivät!

Sarah Cottrell / House Wife Plus

Mitä mieltä olet artikkelista?