Viimeksi päivitetty 19.12.2025
”Jos sanot, että arjessa on vaikeaa, monesti saat vastaukseksi, että sellaista se pikkulapsiarki on. Se ei kuitenkaan ihan hirveästi auta siinä hetkessä, kun pitäisi tasapainoilla kodinhoidon, työn ja lapsiarjen kanssa. Uskon, että monet ovat pikkulapsiarjessa aika yksinäisiä.”
Aleksi Salonen sai masennusdiagnoosinsa vuonna 2010 esikoisen syntymän aikoihin. Perhe-elämässä masennus näkyi vetäytymisenä, eikä Salonen tuntenut olevansa enää samalla lailla läsnä. Hyviä asioita oli alkoi olla vaikea huomata, ja elämä alkoi hiljalleen kaventumaan oman itsensä ympärille.
”Isäksi tulo oli niin omituista, vaikka en tiedä onko se juuri oikea sana kuvaamaan sitä. Minulla ei oikein ollut keinoja olla sellainen isä kuin halusin. Varmasti asiaan vaikuttaa sekin, että ahdistus on kulkenut mukana läpi elämäni, sillä olen kokenut koulukiusaamista ja ulkopuolisuuden tunnetta. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää myös omaavani autismikirjon piirteitä ja tietynlaista meluun liittyvää kuormitusta. Lapsen syntymässä nämä sitten vain purkautuivat ja tulivat näkyväksi – vaikka en tietenkään syytä lapsiani masennuksestani.”
Paranemisesta tuli paineita
Salosen mukaan arjesta selvittiin jotenkuten. Hän koki pitkään elämänsä olevan lähinnä sinnittelyä ja selviytymistä.
”Varmasti siellä on kuitenkin ollut myös hyviä hetkiä ja onnellisuutta, ne vain jäivät pahan olon alle.”
Salonen haki apua työterveyden kautta ja pääsi lopulta Kelan tarjoamaan psykoterapiaan. Omien sanojensa mukaan hän kuitenkin kävi siellä kolmen vuoden ajan kertomassa asioiden olevan ihan hyvin.
”En vain ollut vielä valmis käsittelemään niitä asioita, vaikka kyllähän käynnit pitivät toimintakykyä jotenkin yllä. Ongelmana on se, että paranemistahtikin määrätään ulkopuolelta: täytyy käydä tietyn verran terapiassa, jotta saa tietyn aikaa sairaspäivärahaa, jonka jälkeen täytyy taas siirtyä seuraava askel eteenpäin. Se aiheuttaa omanlaisensa paineen.”
”Minulla ei ollut jaksamista tai varaa pitää lapsia”
Salonen sai silloisen vaimonsa kanssa vielä toisenkin lapsen, mutta liitto päättyi lopulta eroon 2010-luvun puolivälissä. Pari vuotta tämän jälkeen masennus oli pahimmillaan, kun Salosen jaksaminen ja taloustilanne heikkenivät.
”Meillä oli vuoroviikkovanhemmuus, mutta minulla ei aina ollut jaksamista tai varaa pitää lapsia itselläni joka toinen viikko. Se aiheutti epäonnistumisen tunteen, josta on ollut vaikea päästä eroon.”
”Saattoi mennä viikkoja, etten puhunut kenenkään kanssa. Hain taas apua, mutta olin jonossa, ja minua pyydettiin vain soittamaan, jos saisin itsetuhoisia ajatuksia.”
Pahimmillaan Salonen mietti, päättyisikö hänen elämänsä siihen. Jossain vaiheessa hän kuitenkin huomasi tekevänsä itsensä kanssa sovun siitä, että haluaisi jatkaa elämää kaikesta huolimatta.
”Ymmärsin, että tämä on minun elämäni, johon voin itse vaikuttaa. Koen, että siinä hetkessä tapahtui jotain suurta, ja pääsen siihen hetkeen edelleen hyvin vahvasti kiinni. Se tunne kantaa minua vieläkin; että kun olen selvinnyt niin sietämättömistä tunteista, niin selviän mistä tahansa.”
Huono päivä helpottaa puhumalla
Nykyään Salosella on uuden puolisonsa kanssa kaksi yhteistä lasta, jotka ovat iältään 1,5- ja 2,5-vuotiaita. Lopulta löytyi myös hoitokontakti, joka auttoi synkimpien aikojen keskellä. Nuorimpien lasten syntyminen ei aiheuttanut pelkoa masennuksen uusimisesta, sillä omat työkalut olivat paremmat.
”Kolmannen lapsen syntymän aikoihin oli hieman hankalampi vaihe, mutta sain siihen apua. Masennukseni on hyvin reaktiivinen ja syttyy tietyistä kriiseistä, mutta mykyään minulla on keinoja ennakoida niitä ja päästä niistä eteenpäin.”
”Sekin auttaa paljon, että pystyn myös tuomaan avoimemmin esille sen, miltä minusta tuntuu. Kun on huono päivä, on parempi kertoa siitä sen sijaan, että yrittää esittää aina vain jaksavansa.”
Kipu ei poistu itsestään
Salonen on myös todennut, että hankalammatkin ajat kuuluvat perhearkeen. Niihin haetaan apua, jonka jälkeen päästään eteenpäin.
”Kyllähän se on ihan luonnollista, että lapsen syntymä herättää itsessä epävarmuutta – olet vastuussa uudesta ihmisestä etkä yhtään tiedä, mitä tulisi tehdä. Yhtä luonnollisia ovat myös parisuhdehaasteet, sillä olisihan se ihme, jos lapsi ei vaikuttaisi parisuhteen dynamiikkaan mitenkään. Ongelmia muodostuu sitten, jos tilanne vaikuttaa toimintakykyyn, ja ratkaisuna koittaa vain tsempata vielä vähän.”
”Kipu kertoo meille, että tähän asiaan täytyy nyt kiinnittää huomiota. Eihän fyysinenkään kipu lähde pois sillä, että sen koittaa vain unohtaa. Sama juttu on henkisen kivun kanssa.”
Salonen oli esikoisensa syntyessä 22-vuotias, eikä saanut tuolloin vertaistukea mistään. Nyt hän on ymmärtänyt tuen merkityksen ja suosittelee sitä muillekin. Itse hän on toiminut jo muutaman vuoden ajan Miessakit ry:ssä vapaaehtoisena vertaisena masentuneiden isien tukichatissa.
”Nykyään miesten on kulttuurisesti hyväksyttävämpää puhua mielenterveysasioista kuin 20–30 vuotta sitten. Se on mielestäni erittäin positiivista.”
Täältä saat apua
Miessakit ry tarjoaa isille vertaistukea, puhelin- ja sähköpostineuvontaa sekä yksilötapaamisia. Lisäksi yhdistyksen sivuilta löytyy masennusoireita käsitteleviä oppaita.
Mieli ry tarjoaa apua kriisipuhelimen (09 2525 0111), kriisivastaanoton, vertaistukiryhmien ja tukichatin muodossa. Tukichat palvelee maanantaisin ja torstaisin klo 15–21 sekä tiistaisin ja keskiviikkoisin klo 15–19. Kriisipuhelin on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa.
