Kun saamelainen lapsi syntyy, yleensä Lapin keskussairaalassa Rovaniemellä, hän liittyy osaksi elinvoimaista vähemmistökulttuuria. Hopeinen koru, esimerkiksi risku-huivineula tai helisevä komsiopallo, laitetaan pienokaisen lähelle niin pian kuin suinkin - se varjelee häntä pahalta ja tuo hyvää onnea. Äidille ja isälle lapsen syntymä on tilaisuus saada oma elämäntapa jatkumaan seuraavalle sukupolvelle.

Viimeksi päivitetty 5.2.2018

Saamelaisessa kulttuurissa äitiys on suurelta osin aivan samanlaista, kuin kaikkialla muuallakin: valvottuja öitä, vaihdettuja vaippoja, itkujen tyynnyttelyä ja pakahduttavaa onnea. Samalla se on kuitenkin erityinen velvollisuus: kulttuuri ei pysy elossa ilman jatkajia, joten jokainen saamelaiseen perheeseen syntyvä lapsi on myös mahdollisuus.

 

 

Taistelua neuvolasta ja koulusta

Kulttuurin elossa pysyminen vaatii kuitenkin vanhemmilta paljon ponnisteluja.

”Kotona ja arjessa lapsi kasvaa kieleen ja kulttuuriin luonnollisesti, mutta yhteiskunnan tarjoamien palvelujen saaminen saamenkielellä vaatii ponnisteluja. Pitää taistella varmistaakseen lapselleen hänelle kuuluvat oikeudet ja palvelut äidinkielellä: päivähoito, neuvola, koulu ja muut arkipäivän palvelut. Niitä ei välttämättä tarjota saamenkielellä automaattisesti, vaan niitä pitää erikseen hakea ja vaatia. Ja siitäkään huolimatta ei ole itsestäänselvyys, että ne onnistuu saamaan, kertoo neljän lapsen äiti, pohjoissaamelainen Anne Näkkäläjärvi.

Anne ja Ann-Elle kansallispuvuissa. Uusi puku pitää tehdä lapselle joka vuosi, kun vanha jää pieneksi.

Saamen kieli elää

Ensimmäisen lapsen syntymä vaatii saamelaisilta pariskunnilta monenlaisia päätöksiä: esimerkiksi Näkkäläjärven perheessä sovittiin siitä, kuka puhuu mitäkin kieltä.

”Minä puhun lapsille suomea, mieheni yksinomaan pohjoissaamea. Samaten isovanhemmat puhuvat saamea, ja päivähoito ja koulu järjestetään saamen kielellä. Inarin kunnassa tämä on mahdollista, sillä täällä sekä päivähoito ja peruskoulu voidaan käydä saamenkielellä. Jos asuisimme vain 200 kilometrin päässä Sodankylässä, mistä itse olen kotoisin, ei tämä enää olisi mahdollista. Sielläkin saamenkieltä voi opiskella koulussa, muttei samassa mittakaavassa kuin täällä saamelaisalueella, jossa aineenopettajatkin ovat saamenkielisiä”, Anne kertaa.

Luonnon lukeminen ja perinteiset taidot

Kielen lisäksi saamelaisessa kulttuurissa riittää opetettavaa.

”Tavat ja uskomukset, luonnossa liikkumisen taito ja suvun historian tuntemus ovat tärkeitä. Myös perinteisten elinkeinojen osaaminen on yhä arvossaan, ja esimerkiksi meidänkin perheemme pitää poroja, Anne kertoo.

Annen mies viettääkin paljon aikaa porotokkaa hoitaen. Hän on usein monen yön mittaisilla työreissuilla sen vuoksi, ja normaali työpäiväkin venyy yleensä 12 tunnin pituiseksi. Niinpä iso vastuu perheen pyörittämisestä ja kulttuurin välittämisestä jää Annelle.

Perheen isä Iisko-Henrik Näkkäläjärvi ruokkii poroja, selkärinkassa Ann-Elle 1-vuotiaana ja ruokkimassa myös Nils-Ailu 5-vuotiaana.

Kymmenkunta kummia

Onneksi saamelainen kulttuuri on erittäin sukukeskeinen, ja tuoretta äitiä ei jätetä yksin. Perhekäsitys on paljon ydinperhettä laajempi: siihen kuuluvat myös isovanhemmat, isovanhempien sisarukset ja kummit. Erityisen keskeinen osa on kummeilla, joita saamelaislapsella saattaa olla kymmenkunta.

”Tapana on kastaa lapsi mahdollisimman pian, viimeistään kolmen-neljän viikon ikäisenä. Tällöin hän saa itselleen 5-10 kummia, jotka on valittu perhepiiristä ja läheisistä ystävistä: yleensä jokaisella kummilla on jokin oma taitonsa jonka hän lupaa välittää kummilapselleen”, Anne valaisee.

Perinteisen luterilaiskirkollisen kastetodistuksen täyttäminen onkin saamelaisissa ristiäisissä oma viihdyttävä urheilulajinsa, kun kummeja on kaksinkertainen määrä valmiisiin viivoihin nähden.

Isovanhemman nimi lapsenlapselle

Kasteessa lapsi saa suvussa kulkevan nimen, yleensä jonkun isovanhempansa nimen esimerkiksi hieman muokattuna. On isovanhemmalle suuri kunnia saada ”nimikkolapsenlapsi”, ja yleensä toivotaan, että jaetun nimen myötä näiden kahden välille kehittyy erityisen läheinen yhteys.

”Meille on tärkeää asua saamelaisaluella, jotta lapsemme pääsevät osaksi saamelaista yhteisöä ja kasvavat mukaan sen kulttuuriin. Vuodenkierto, perinteiset elinkeinot ja elämisen malli ovat täällä sellaisia, että niiden jäljittely etelän kaupungeissa ei oikein onnistu ainakaan meiltä”, Anne miettii.

Kehdossa moottorikelkan kyytiin

Lapsen kanssa lähdetään ulos liikkumaan heti kun mahdollista, ja esimerkiksi kaikki Näkkäläjärven lapset ovat kulkeneet mukana porotöissä heti, kun heidät on uskaltanut kantorinkkaan istuttaa.

Ja jo sitäkin ennen lapset kulkevat mukana lämpimiin vällyihin käärittynä komsiossa: se on yhdestä puusta veistetty ja poronnahalla päällystetty perinteinen kehto, jossa lapsi pysyy lämpimänä vaikkapa moottorikelkan kyydissä.

”Tottakai meilläkin lapset ovat nukkuneet vaunuissa ja ulkoilleet rattaissa. Mutta sitten kun lähdetään pois kirkonkylältä, ei vaunuilla ole mitään virkaa”, Anne naurahtaa.

Komsio on perinteinen, yhdestä puusta veistetty ja poronnahalla päällystetty kehto. Siellä kelpaa vauvan köllötellä.

Pitkää imetystä vaalitaan

Kun liikutaan paljon luonnossa, rintamaito on helppo ja hygieeninen tapa ruokkia lapsi aina tarpeen tullen.

”Saamelaisessa kulttuurissa hyvin tavallista on imettää lasta pitkään, jos se suinkin on mahdollista. Kaikkia omia lapsiani olen imettänyt pari-kolmivuotiaiksi asti”, Anne sanoo.

Kun äiti valitsee itselleen sopivan vaatetuksen, vauvalle saa tarjottua maitosiemauksen myös pakkasen paukkuessa. Tärkeää on muistaa pitää muulloin rinnat suojattuina, jotta veto ja kylmä eivät pääse aiheuttamaan rintatulehdusta.

Ensimmäinen oma poro

Jos perheellä on poroja, lapset otetaan mukaan elinkeinoon ensi hetkistä saakka. Heti nimensaannin jälkeen heille haetaan omat korvamerkit, joilla he saavat tulevaisuudessa merkata omat poronsa.

”Ja kun sitten lapset ensi kerran pääsevät 1-2 vuotiaina mukaan vasaerotteluun, se on juhlallinen hetki. Vasaerotteluun mennään aina perheen kanssa, mutta voi olla, että vasoja pyydetään kiinni yhdessä vaikkapa isovanhempien tai kummien kanssa. Yhdessä sitten valitaan lapselle jokin erityinen vasa ensimmäiseksi poroksi: kenties sillä on jotenkin erikoinen väritys, tai ainakin se on kaunis, hyväkuntoinen ja iso”, Anne kertoo.

Itsenäisesti lapset osaavat hoitaa vasojen pyytämistä kouluikäisestä alkaen, ja se onkin yleensä lapsille varattu tehtävä. Talvisin puolestaan lapset pääsevät auttamaan esimerkiksi porojen ruokinnassa

Nils-Ailu Näkkäläjärvi merkitsee omaa vasaansa leikkaamalla merkin veitsellä poron korvaan. Hänen isänsä Iisko-Henrik Näkkäläjärvi opastaa vieressä. Nils-Ailu on kuvassa 6-vuotias.

Kansallispuvussa identiteetti esillä

Ulospäin näyttävin elementti saamelaisessa kulttuurissa ovat kansallispuvut. Niiden tekemisen opettelu jää yleensä äideille itselleen, sillä valmiita ei voi tuosta vain ostaa kaupasta.

”Ja lapset kasvavat koko ajan. Joka vuosi jokainen lapsi tarvitsee isommat vaatteet, joten niiden tekemiseen kuluu hyvä tovi. Onneksi siinä kehittyy ajan myötä taitavammaksi”, Anne naurahtaa.

Kansallispuku puetaan aina kokonaan: Gákti, eli puku tai takki, pojilla ja miehillä nahkahousut, huivi, kengät, vyö ja korut, kuten vaikkapa syntymälahjaksi saatu risku-huivineula.

Sisäisesti ja ulkoisesti saamelainen

Kansallispuvulle soveliaita tilanteita ovat kaikki perhejuhlat, monet koulujen ja päiväkotien juhlatilaisuudet sekä tietenkin saamelaisten kansallispäivä. Puku siis otetaan esille useita kertoja vuodessa.

”Nuoremmat lapset yleensä pukevat kansallispuvun ylleen innokkaasti, mutta myöhemmissä ikävuosissa tulee aikoja, jolloin puvun pukeminen ei ole yhtä mieluisaa”, Anne tietää.

Myllerrysvaiheiden jälkeen saamelainen identiteetti kuitenkin on monelle ylpeydenaihe. Silloin se myös tuntuu niin tärkeältä ja arvokkaalta, että sen siirtäminen eteenpäin omille lapsille on kunniatehtävä.

Komsio on tärkeä perintöesine, jonka Anne toivoo jonain päivänä voivansa antaa omien lastenlastensa suojaksi.

 

Kuvat: Anne Näkkäläjärven kotialbumi

Mitä mieltä olet artikkelista?