Lasinen lapsuus vaikuttaa myös omaan vanhemmuuteen

Viimeksi päivitetty 8.4.2026

Vanhempien alkoholinkäytöllä on pitkät seuraukset – vaikka aikuisena oman lapsuutensa kanssa tuntisikin olevan sinut, menneisyyden tapahtumat voivat vaikuttaa omaan käytökseen vielä vuosikymmenienkin päästä.

Näin tapahtui Suville, jonka lapsuus oli lasinen ja väkivallantäyteinen: isällä oli paha alkoholiongelma, ja tämä oli usein väkivaltainen Suvin äitiä kohtaan. Väkivaltaa oli viikoittain, mutta joskus isä saattoi myös kadota pitkiksi ajoiksi. 

”Myös äiti saattoi kadota samaan aikaan, jolloin yritin parhaani mukaan selvitä itsekseni: keittää makaronia tai perunoita, pestä pyykkiä ja herätä aamulla itsekseni kouluun. Olin silloin noin 7–8-vuotias”, Suvi muistelee.

Myöhemmin Suvi pohtinut äitinsä olevan psyykkisesti kovilla, ja todennäköisesti myös masentunut. Hän uskoo, että äidillä oli jonkinlainen läheisriippuvuus, ja Suvi joutui pärjäämään pitkälti itsekseen.

”Olin aika näkymätön lapsi, enkä uskaltanut kertoa kotona tapahtuvista asioista kellekään.”

Artikkeli jatkuu

Häpeä kulkee vahvasti muistoissa

Suvin vanhemmat erosivat tämän ollessa noin 10-vuotias. Suvi jäi asumaan äitinsä luo ja tapasi isäänsä silloin, kun tämä sattui tulemaan paikalle.

”Monet kerrat odotin kassien kanssa, että isä tulisi hakemaan. Muistan vieläkin vahvasti sen, että lähdin kääntöpaikalle odottamaan isää, kun kaverini sanoivat, että miksi edes menen odottamaan, eihän hän kuitenkaan tule paikalle. Ja kun parin tunnin päästä palasin takaisin, he totesivat, että mitä me sanoimme. Se on jäänyt mieleen inhottavana ja häpeällisenä asiana.”

Jos tapaamiset joskus onnistuivatkin, mukana oli usein myös isän veljen perhe, jonka kanssa alkoholin käyttö oli yhtä hallitsematonta. Tilanne juomisen suhteen ei muuttunut isän elinaikana.

”Isäni oli alkoholisti elämänsä loppuun saakka, mutta ei koskaan myöntänyt sitä, vaikka aikuisena useaan otteeseen hänen kanssaan asiasta puhuinkin. Hän työskenteli toimitusjohtajana, eivätkä toimitusjohtajat hänen mukaansa alkoholisoituneet. Juopot olivat asia erikseen, eikä isäni omasta mielestään ollut juoppo.”

63-vuotiaana Suvin isä lopulta menehtyi maksakirroosin oireisiin.

Lasinen lapsuus ei estänyt omia lapsihaaveita

Vaikka Suvin lapsuus oli kaikkea muuta kuin idyllinen, hänelle oli aina selvää, että haluaa itsekin äidiksi. Hän uskoi käsitelleensä asioita niin paljon ja olleensa sinut lapsuutensa kanssa, ettei menneisyys vaikuttaisi hänen omaan vanhemmuuteensa. Suvi sai esikoistyttärensä 21-vuotiaana, poika syntyi hänen ollessaan 26-vuotias. 

”Edes esikoisen raskausaikana en ajatellut menneisyyteni vaikuttavan vanhemmuuteeni, mutta silloin en ollutkaan vielä äiti. Vasta lapsen syntymisen jälkeen tajusin, miten paljon käsittelemättömiä asioita minulla onkaan, ja miten vahvasti oma lapsuus vanhemmuuteen vaikuttaa.”

Suvi oli kuitenkin aina tiennyt selkeästi, millainen vanhempi hän ei ainakaan halunnut olla. 

”Pahimmalta oli tuntunut se, että äiti oli valinnut juovan isän minun sijastani. Siksi päätin vakaasti olla turvallinen, ennakoitava ja läsnä oleva aikuinen.”

Äitiys nosti vanhat traumat pintaan

Lapsuuden tapahtumat vaikuttivat Suvin vanhemmuuteen esimerkiksi siten, että hän oli hyvin suojelevainen lapsiaan kohtaan. Kaiken piti olla täydellistä, toisin kuin hänen omassa lapsuudessaan. Suvilla oli myös kovat vaatimukset isyydestä, ja hän onkin myöhemmin ajatellut jo edesmenneen puolisonsa kokeneen riittämättömyyden tunteita tämän vuoksi.

”Hän oli hyvä vanhempi, mutta vaatimukseni olivat varmasti raskaita. Halusin, että osoitamme jatkuvasti läsnäoloa lapsille, ja minua ärsytti, jos hän vaikka oli tietokoneella lasten ollessa hereillä.”

Lapsuudessa koettu näkymättömyyden ja ulkopuolisuuden tunne johti kuitenkin siihen, että Suvi saattoi toisinaan kokea itse olevansa ulkopuolinen myös oman perheensä seurassa.

”Muistan selvästi, kun pelasimme lasten kanssa lautapelejä, ja yhtäkkiä tunsin voimakkaasti, etten kuulu tähän elämään. Se oli outo tunne – samalla koin vahvaa rakkautta perheeseeni, mutta samalla tunsin, etten kuulu joukkoon.”

Tyttären ollessa kuusivuotias Suvi havahtui siihen, että lapsen läheisyyden kaipuu ja tarvitsevuus alkoivat jostain syystä tuntua vastenmielisiltä.

”Minulla oli hirveän huono omatunto enkä tajunnut, mistä vastenmielisyyden tunne voisi johtua. Pojan kanssa samaa ongelmaa ei ollut. Tunsin romahtavani ja ajattelin, etten pysty mihinkään.”

”Samalla koin vahvaa väsymystä siitä, miten paljon minulta vaaditaan työn, opiskelujen ja perheen suhteen. Olin jo niin pienenä joutunut kantamaan vastuun itsestäni, enkä ikinä itse saanut olla se tarvitseva pikku Suvi.”

Lasinen lapsuus tuo sisukkuutta

Suvi hakeutui Kelan terapiaan, jonka avulla asiat lähtivät purkautumaan. Hän kokee olevansa onnekas löytäessään nopeasti hyvän, itselleen sopivan terapeutin. Vaikeus vastata tyttären tarvitsevuuteenkin sai selityksen.

”Ollessani 5–6-vuotias muutimme vanhempieni kanssa uudelle paikkakunnalle, jossa isälleni kehkeytyi sivusuhde ja hänen alkoholinkäyttönsä räjähti käsiin. Se on ollut raskasta aikaa myös äidilleni, joka ei pystynyt tuolloin ottamaan minua ja tunteitani huomioon, vaan on ollut hyvin etäinen. Minun on siis ollut vaikea ottaa tuon ikäisen tyttölapsen tarvitsevuutta vastaan, kun en ollut itsekään sitä saanut.”

Terapian lisäksi Suvia auttoivat ystävät, joiden kanssa omasta lapsuudesta oli helppo puhua. Hän on myös iloinen siitä, että on lapsena päässyt näkemään normaalia perhe-elämää kavereidensa kautta.

”Myös äidin äitini on toiminut minulle vahvana esimerkkinä. Hän ei suinkaan ollut mikään pullantuoksuinen mummeli, vaan selviytyjä, joka oli jäänyt jo nuorena leskeksi. Vaikka en uskaltanut hänellekään kertoa kotiasioista, hän antoi minulle mallin naisesta, joka pystyy selviytymään ja pärjäämään.”

Suvin äiti ei elinaikanaan pystynyt puhumaan tyttärensä lapsuusvuosista ja ottamaan vastaan Suvin surua ja pettymystä siitä, etteivät hänen tarpeensa olleet äidille tärkeitä. 

”Haluan kuitenkin painottaa, että vaikka lapsuudessa olisi kokenut kaltoinkohtelua ja nähnyt hirveitä asioita, kaikesta voi selvitä. Ajattelen, että aika monella meistä lasisen lapsuuden kokeneista on tietynlainen sisukkuus ja vahva tarve kasvaa erilaiseksi, kuin mitä muut perhetilanteen takia ehkä odottaisivat. Se pieni tarvitseva Suvi kulkee edelleen mukana, mutta se on ihan okei. Minä olen muutakin kuin lapsuuteni.”