Matka menettämisen pelosta kliseiseen elämän voittoon, on joskus yhden ja puolen päivän mittainen. Synnytys voi olla tällainen matka. Ja me kuljimme tämän matkan yhdessä, koko perhe.

Viimeksi päivitetty 6.5.2015

Jori Eskolin on isyyden pehmentämä, harmaantuva mies. Hän kirjoittaa tarinoita isyyden outoudesta ja siitä, miten vasta isänä hänestä tuli mies. Jorin omin sanoin: "Minä haluan edes vähän yrittää tehdä maailmasta paremman paikan, jotta pojalleni jäisi hyvä perintö ympärilleen ja sydämeensä.”

Meidän matkamme alkoi puhelinsoitosta, vihreästä lapsivedestä ja kiireellisestä matkasta sairaalaan. Se jatkui kipuilevana kouristuksena, vaikeutena saada epiduraali vapisevan uupuneen naisen rankaan, heikkenevänä vauvan sykkeenä ja lääkärin nopeana päätöksenä sektiosta – sillä poika oli jo liian väsynyt.

Veltto, kalpea, ei hengitä

Koko matkan synkin ja jatkon suunnan kannalta merkittävin draaman tunne löytyi kohdasta, johon liittyvät termit ’kalpea’, ’ei hengitä’, ’heikko syke’ sekä ’veltto’. Nämä ovat sanoja, joita ei leikkaussalissa halua synnytyslääkärin suusta kuulla. Apgar ei todellakaan ollut meidän ystävämme, vaan ilkeä vihamies, joka ei halunnut meille mitään hyvää. Sillä kun huomaa, että oma, sen naisen sisältä, josta on luvannut huolta pitää, ulos kaivettu poika ei liiku eikä hengitä, niin siinä hetkessä ei ole aikaa.

Se hetki on vain ja ainoastaan pitkä.

Ja tästä hetkestä alkoi se matkan toinen puolisko kohti sitä, mitä ei vielä tunne. Se matka alkoi, kun matkasimme elvytyksen jälkeen pojan kanssa seurantaan ilman, että auki viilletty äiti sai edes koskea häntä ja kun minä sain syliini hiljaisen, kalpean pojan, jolla oli vaikeuksia osata hengittää - ja se matka jatkui uskomattomana muodonmuutoksena jäykästä, elottomasta, sinisestä pojasta, hetki hetkeltä eläväisemmäksi, tarkkaavaisemmaksi, energisemmäksi, yksinkertaisesti: eläväksi. 

Pidän sinusta huolta koko loppuelämäni

Ja lopulta saavuimme siihen pisteeseen, juuri siihen hetkeen matkassamme, jossa poika seuraavana päivänä lepäsi rinnallani, katsoen suoraan silmiini ilman mitään vaadetta, vain itsenään jatkuen siihen, kun hän ilman epäilystä, ilman pelkoa, vain nukahti painamalla vasemman poskensa rintaani vasten, ääntäkään päästämättä.

Tämä oli se miltei taianomainen hetki, jossa minä viimeistään ymmärsin antaneeni hänelle lupaukseni pitää hänestä huolta koko loppuelämäni. Aivan kuten Niinastakin.

Elämäni paras matka.

Naistenklinikka on se paikka, jossa ei pelkästään synnytetä. Siellä pelastetaan ihmisiä, tehdään hyvää elämälle. Naistenklinikka pelasti meidän poikamme, ilman vaadetta sankaruuden gloriasta.

Hyvin tehty. Minä kiitän. Elämä voittaa aina.

Teksti on julkaistu alun perin Jori Eskolinin Ääntä, perkele! –blogissa 9.7.2014.

Lue myös Jorin ensimmäinen blogimerkintä Vau.fi:n vieraana: No, onneksi lapsella on kaikki hyvin

Mitä mieltä olet artikkelista?